Miinus kaksi senttiä ja tämän hetken ajatuksia

Miinus kaksi senttiä pienempi, kuin toinen, kuuluu epämiellyttäviä ääniä ja mukana epämiellyttävää kipua. Edelleen rikkinäinen polvi, jota olen saanut sietää syksystä lähtien. Toisinaan vaivun epätoivoon, toisinaan taas tiedän, että kyllä tämä on vielä ohi. Muutaman päivän päästä on vihdoin se kauan odottamani ortopedin tapaaminen. Kieltämättä, mitä lähemmäs päivää mennään, sitä enemmän iskee jännitys, mitä tuleman pitää. Varmasti vain hyvää, koska sinne asti on jo päästy, mutta jännitän silti. Kuuluen luonteeseeni. 

Odotan sitä, että voin taas juosta. Autossa istuessa näen pyörätiellä toisinaan motivoituneita juoksevia ihmisiä ja haaveilen jälleen pääseväni siihen huumaan takaisin itsekkin.

On outoa olla suunnitelematta tulevaisuutta muuten kuin polven takia. Päässä pyörii suunnitelmat mahdollisesta leikkausoperaatiosta ja kuntoutuksesta. En ole tietenkään vielä varma mitä tuleman pitää, mutta jokin takaraivossa jyskyttää näitä asioita. Lepo ei auta, eikä liikkuminen tunnu hyvältä, saati onnistu joinain päivinä lainkaan, muuten kuin ankkana kävellen. Kun se korjataan, uskon sen paranevan myös nopeasti. Silti suunnittelen askel kerrallaan, aloittaen aina polvesta. Odotan kovasti sitä, että liikkuminen ei tuota enää hankaluuksia ja särkyjä. Odotan sitä, että voin taas juosta. Autossa istuessa näen pyörätiellä toisinaan motivoituneita juoksevia ihmisiä ja haaveilen jälleen pääseväni siihen huumaan takaisin itsekkin. Takaisin lenkkipoluille ja metsänsiimekseen.

Yritän olla valittamatta, mutta onhan se nyt pirun vaikeaa. Kahden lapsen kaitseminen, hevosen hoitaminen ja kodin siivous on kuulunut arkeeni myös tämän polven kanssa. Velvollisuuksia, joista pidän kiinni vahvasti, koska en voi jättää tekemättäkään. Muuttanut tottakai asennettani näihin tekemisiin, lapset etusijalla, ensin he, tietenkin. Hevosen hoidan ja liikutan niin, että jää hyvämieli molemmille ja toivon sen riittävän, tämä on vain välivaihe. Kodin siivoan puolivillaisesti, peruspiirteisesti ja tärkeimmät asiat ensin. Ja tietysti myös päiväkohtaisesti millaiselta tuntuu ja kuinka paljon toimintaa on kuulunut jo päivään. Unohtamatta tietenkään, että olen myös saanut valtavasti apua oikeastaan kaikessa ja opetellut myös hengittämään syvään ja rentoutumaan. Ei aina tarvitse juosta pää kolmantena jalkana. Vaikka toisinaan haluaisin.

Kun jalka on kunnossa, uskon, että minusta löytyy vielä enemmän energiaa tekemään asioita, mutta samalla oppinut omat rajani. Ollaan siis balanssissa.

Mutta rikkinäisestä polvesta on koitunut myös paljon hyvää, kaiken sen säryn keskellä. Olen oppinut hallitsemaan stressiä ja alan tuntea jaksamisen rajani. Olen innostunut käsitöistä valtavasti ja kirjoittaminen on mieletöntä terapiaa tämän kaiken keskellä. Olen kirjoittanut blogia jo pidemmän aikaan, mutta nyt sen arvo korostuu ja on laittanut itseni hengähtämään kaikessa tässä. Kun jalka on kunnossa, uskon, että minusta löytyy vielä enemmän energiaa tekemään asioita, mutta samalla oppinut omat rajani. Ollaan siis balanssissa.

Keskimmäisestä kuvasta saattaa ehkä tarkkasilmäisimmät huomata lihaskadon ja saada selville kumpi jalka on poissa pelistä. Mittanauhalla kaksi senttiä on tippunut pois toisesta, kipeästä jalasta. Itse huomaan tämän tietysti selvemmin housuissa, jotka ennen olivat tiukasti kiinni jaloissa ja nyt roikkuvat, kuin venyneet farkut. Tiedättehän? - Vaikka olisi tulleet juuri pesusta. 

Mutta suunnan on oltava vain ylöspäin! Ja ensi viikolla ollaan taas tiedosta rikkaampia. Tiedän, että tulee vielä päivä jolloin saan suunnitella hieman tulevaisuutta eteenpäin, herätä ilman heittelevää jalkaa, juosta, toimia ilman ajatuksia kipeästä jalasta. Ja ennen kaikkea olla pelkäämättä kaatumisia.