Tässä olen minä - Tarinani johdanto masennuksesta

Tässä olen minä. Sellaisena, kuten useammat minut yleensä näkee. Reippaana, iloisena ja touhukkaana. Sellainen minä olenkin ja haluan olla. Nyt siitä on kehkeytynyt vain ulkokuori, jykevä sellainen. Tuon hymyn takanta löytyy jotain, jota en osaa edes itse vielä täysin käsittää. Ahdistaa.

En voi jatkaa blogin kirjoittamista täysillä ennen kuin olen saanut tänne avattua elämäni todellista laitaa. Blogi on ollut minulle tärkeä ja osa arkea jo pitkään. Kun sanon, että kirjoitan tänne tunteista, haluan tehdä sen. Haluan kirjoittaa positiivisesti, mutta se ei aina ole ollut helppoa. Haluan kirjoittaa aidosti ja nyt sen teen. Liian pitkään sinnittelin ja yritin. Nyt kirjoitan teille tarinan.

Olin ja olen niin väsynyt. Niin väsynyt, että suihku on saattanut unohtua viikoksi ja saatoin viedä lapset päiväkotiin yöpaidassa.

Jo kaksi vuotta epämääräistä oloa. On kysytty miten ihmeessä olet jaksanut? - Kysymykseen vastaten, en tiedä. Olin ja olen niin väsynyt. Niin väsynyt, että suihku on saattanut unohtua viikoksi ja saatoin viedä lapset päiväkotiin yöpaidassa. Tietysti peittäen tämän todellisuuden ulkokuorella, eli ulkovaatteilla. Saatoin nukkua kellon ympäri ja vielä lisäksi tuntien päiväunia. Toisinaan en saanut nukutuksi lainkaan. Yritin niin sanotusti korjata itseäni ja epäilin väsymyksen ja sen olon johtuvan aina jostain muusta. Milloin katsottiin kilpirauhasarvoja, milloin oli tehtävä elämäntapamuutos. Muutaman kerran kävin lääkärin luona ihmetellen oloani, mutta sen todellista syytä en itselleni halunnut myöntää. Halusin, että se on jotain niin sanotusti konkreettista. Mikään ei auttanut parantamaan oloani.

Sitten lähdinkin suorittamaan. Kalenteri täynnä. Niin täynnä, ettei ajatukseni saaneet valtaa. Väsähdin lopullisesti ja olin turta.

Mietin ja itkin miksi ihmeessä olen täällä? Miksi?

Kolmas kerta toden sanoo. Vihdoin sain painettua puhelimen soittamaan hoitoarvion numeroon. Ainut mitä sain suustani sanottua oli, että tarvitsen apua ja kuin pikkulapsen suusta itkun seasta "paha olo". Tarkentavien kysymysten jälkeen sain ajan lääkärille.

Olen aina sanonut, että olen surkea valehtelija. Tosiasiassahan olen ihan helvetin taitava. Valehtelijoiden kuningatar, koska valehtelen myös itselleni. Vielä sairaalan pihalla yritin pimittää tietoa omalta äidiltäni, kunnes puhelun jälkeen tajusin, että ei se niin voi mennä. Viestiä tietysti perään, kuinka asiat oikeasti olivat. Se päivä oli järkyttävä, samalla helpottava. Tien toisella puolella oleva mielenterveysyksikkö, johon lääkäri minut ohjasi, oli heti seuraava määränpääni. Mietin ja itkin miksi ihmeessä olen täällä? Miksi? - En itke useasti muiden nähden, nyt kyyneleet vierivät poskilla ihan missä vain. Toisaalta en ollut itkenyt pitkään aikaan. En ollut pystynyt.

Diagnoosina masennus. Kriteerit täyttää kuullemma sen vaikeamman.

Usko horjuu vielä molemmilla puolilla, mutta olen päättänyt selvitä ja tuntea taas positiivisia tunteita.

Oli pistettävä stoppi taas kirjoittamiselle noiden sanojen jälkeen. Miksi minä? Uskooko kukaan? Olenko oikeasti? - Kysymyksiä pyörii mielessäni ja pelottaa älyttömästi. Silti minusta tuntuu, että tämän kirjoittaminen tänne on yksi prosessi tässä kaikessa, yhdestä puhelusta tervehtymiseen. Itse olen saanut voimaa hakea apua muiden kirjoituksista ja niitä on paljon. Ennen avun hakemista bongasin useammat tekstin ja ajattelin tuolta minustakin tuntuu, jonka jälkeen sysäsin ajatukset kumminkin sivuun ja vähätellen, ettei minulla ole mitään hätää. Kaikki on hyvin ja sitten se aina kostautui. Joko ahdistus- tai paniikkikohtauksella, itsensä syyllistämisellä, huonolla ololla, väsymyksellä joka kaivoi minulle kuopan sänkyyn. Kiukuttelin, ärhentelin. Yleensä niin tasapainoinen minä, saattoi saada myös raivokohtauksia, joiden syy oli että en tuntenut itseäni miksikään, olin mitätön. En tunnistanut enää itseäni. En ollut minä muuta kuin ulkoisesti. Sisälläni tuntui olevan joku toinen.

Kaikki onkin hyvin päällisinpuolin ja arjessa, mutta sisältä löytyy mustaa varjoa, väsymystä ja mitä hirveimpiä tunteita ja stressiä, joille en tuntunut enää mahtavan itse mitään. Päätin hakea apua, sain apua ja saan apua tästä eteenpäin. Ensimmäistä kertaa voin sanoa oikeasti, että kyllä tämä tästä ja ihan oikeasti. Usko horjuu vielä molemmilla puolilla, mutta olen päättänyt selvitä ja tuntea taas positiivisia tunteita. Mutta vielä on matkaa.

En toivo tälläistä elämää kenellekkään, mutta joskus se on väistämätöntä.

Haluan tuntea sen ilon sykähdyksen vielä rinnassa, en halua olla turta positiivisille tunteille. Opettelen puhumaan ja poistumaan vähättelyn ihmeellisestä maailmasta. En jaksa elää enää siinä, mutta jaksan nyt elää uskossa. Pitkästä aikaa ja ensimmäisen kerran tämän kahden vuoden taipaleella. Yritän pudottaa reippaan tytön -syndrooman itsestäni ja puhua siitä miltä tuntuu. Niin kuin oikeasti.

En toivo tälläistä elämää kenellekkään, mutta joskus se on väistämätöntä. Ei tarvita välttämättä edes erityistä syytä. Sitä tapahtuu ja sitä on. Se on tosiasia. Nyt toivon, että jokainen jaksaa hakea apua ja taistella myös kaiken tämän läpi. En tiedä vielä mitä tämä matka tuo mukanaan, mutta se on mahdollista. Myös minulla. Tämä on minun tarinani johdanto ja kun olen saanut nyt tämän mahdollisuuden, en aio hukata sitä.

Siitä olen varma.