Väistämättä mielessä

Muistan lapsena hyppineeni
kuralätäköissä.

Se riemu.

Se ilo.

Jokainen syksy,
jokainen kevät,
olen halunnut
omille lapsilleni
sen saman riemun.

 

Ilon kasvoille.
 

Kuravaatteet niskaan
ja menoksi.

Muistan lapsuudestani myös
ensilumen odotuksen,
kun se sitten saapui
kasvot sai koristukseksi
hymyn korviin asti.
Ulos täytyi päästä
pikimmiten.

Niin myös omat lapseni.
Ja sen heille myös olen halunnut
suoda.

Samaan kategoriaan menee
isot lumikinokset.

Kesällä uimaranta ja
sen lämmin hiekka.

Joulun odotus ja piparien leivonta.

Lumen alta paljastuessa
hiekkalaatikko ja
sinne rakennetut hiekkakakut.

Ne tunteet omasta lapsuudesta
 tulvii mieleen
näitä asioita tehdessä.
Väistämättä.
 
Omien lapsien
naurun raikuvan samalla
vieressä.