Aina kannattaa leikkiä!

Kaikilla ihmisillä on varmasti tapoja, joista ei niin suuremmin viitsi julkisesti huudella. Joten, ennen kuin kerron yhden oman ”salaisen” tapani, pohjustan sitä hieman. Kun aloitin reilu vuosi sitten Isäntäperhe-blogin kirjoittamisen, päätin, että annan kirjoituksissani palan itseäni lukijoille. En tarkoita tällä pelkästään sitä, että jaan kuvia suosikkiherkuistani tai paljastan suosikkiartistini. Vaikka toki nekin kertovat myös ihmisestä. Ennen kaikkea tarkoitan palan antamisella itsestäni kuitenkin sitä, että kerron rehellisiä tuntojani ja ajatuksiani kulloinkin mielen päällä olevista asioista ja valitsemastani blogipostauksen aiheesta. Siispä jatkan samalla linjalla tässä Hittejä ja huteja -blogissakin.

Ja koska sunnuntain kunniaksi tuli mieleeni leikkimielisyys ja leikkiminen, päätin paljastaa sen myötä oman sisälläni asuvan leikkimielisen lapsen.

Aloitetaanpa vaikka pomppulinnasta. Jokainenhan mieltää tämän ilmalla täytetyn rakennelman enemmän lasten leikkipaikaksi ja niinhän se pääsääntöisesti onkin. Minun on kuitenkin pakko tunnustaa, että jos saan tilaisuuden hyppiä pomppulinnassa, käytän sen vuorenvarmasti. Viimeksi sellaiseen avautui mahdollisuus veljeni tyttären 5-vuotissynttäreillä viime kesänä. Sain houkuteltua mukaani myös Emman ja pari muuta ei enää katergoriaan pikkulapsi kuuluvaa henkilöä.

Ja hauskaa oli.

Lukijoille kuitenkin tiedoksi, että valtasimme pomppulinnan vasta sitten, kun pienet juhlavieraat olivat poistuneet paikalta.

Toinen ehkä enemmän lapsille tarkoitettu huvituslaite on perinteinen lautakeinu. Lautakeinua en voi vastustaa millään. Onneksi sellainen löytyy läheisen koulun pihalta, jossa voin ”salaa” käydä koiranpissityslenkillä joskus ottamassa vauhtia.

Heittäydyn leikkiin myös perheemme koiran kanssa. Pelaan tuon välillä rasitukseen saakka räkättävän karvakamun kanssa jalkapalloa. Eikä siinä kaikki. Heikkona hetkenä asetun nelivetoasentoon ohuoneen lattialle, piiloudun sohvan taakse ja niin alkaa kyttää ja nappaa -leikki koiran kanssa. Noloa.

Naurua ei ole koskaan liikaa

Lasten kasvettua teini-ikään ovat varsinaiset lasten kanssa leikkimiset luonnollisestikin jääneet vähemmälle. Mutta eräänlaiseksi leikiksi tai ainakin leikkimielisyyden ylläpitäjäksi lasken sen, että kesäisin olen pojan kanssa suunnannut pallonheiton päässä olevalle jalkapallokentälle – ihan vain pomputtelemaan palloa. Siis ei pelaamaan, vaan pomputtelemaan.

Pomputtelua pitäisi harrastaa enemmän, sillä se vie totaalisesti mukanaan.

Epäonnistumisen ärsytyksen ja onnistumisen riemun vaihdellessa aika menee kuin siivillä, eikä mieli ole askarrellut yhdenkään murheen parissa. Siinäpä vinkkiä seuraavaan hittimeditaatio-suuntaukseen.

Keskimmäisen lapsen kanssa puolestaan harrastamme improvisoitua näyttelemistä. Tämä tarkoittaa sitä, että kesken normaalikeskustelun jatkamme puhetta roolihenkilöinä. Muutamme äänet ja väännämme naamaamme jne.

Todella hauskaa, vaikka saattaakin näyttää ulkopuolisesta varsin skitsofreeniselta.

Varsinkin siinä vaiheessa, kun puhe jatkuu pienen draamaesityksen jälkeen normaalisti.

Ja mitä nauruun tulee, löytyy se joskus kummallisista paikoista. Itse en voi pitää nauruhermojani kurissa, kun Salla ottaa käyttöön kännykän snapchat-sovelluksen filtterit. Näillä filttereillähän saa oman naamansa väännettyä mitä hassuimpiin asentoihin. Joten, jos sinulla on pian alkavalla viikolla pulaa naurusta, kokeile ihmeessä. Tässä pieni näyte, mitä se voi saada aikaan:

0:11