Ajatuksia paskanpuhumisesta

Älä puhu paskaa

Sain taas itseni siitä kiinni. Paskanpuhumisesta. Huomasin sen, kun jauhoin ties kuinka monetta kertaa, että kuka teki ja sanoi mitäkin ja kuka ymmärsi ehkä jotakin ja joku toinen ei ehkä mitään.

Paskanpuhuminen. Se se vasta on helppoa. Siihen ei tarvita kuin aukko naamataulussa, ja tuulessa helposti heiluvat huulet.

Tähän taitolajiin ei tarvita kovinkaan paljon älykyyttä eikä varsinkaan viisautta. Sillä. Viisaat eivät käytä aikaansa paskanpuhumiseen.

Olen aina pitänyt itseäni ihan normitajuisena, ja joku on joskus maininnut viisaaksikin. Silti. Sorrun aika ajoin paskanpuhumiseen. Eikä siinä mitä, jos se on sellaista harmitonta hupailua, sanailua, jonka tarkoitus on lähinnä viihdyttää ja hupaistaa, milloin itseä, ja milloin kanssakuulijoita.

Mutta. Silloin, kun paskanpuhuminen kohdistuu johonkin hitusen tärkeämpään, on se vähintäänkin ikävä ilmiö. Harvoin se johtaa mihinkään hyvään. Joskus se saattaa jopa vahingoittaa jotakuta ihmistä tai jotakin asiaa.

Joskus mietin, miksi sorrun tuohon ikävään tapaan. Syynä on joskus aiheellinen harmitus jonkin asian tiimoilta, toisinaan kyse on vain juuri edellä mainitsemastani tarpeesta hakea hetken hupailua. Joskus paskanpuhumiseen kirvoittaa mahdollinen kokemus epäoikeudenmukaisesta kohtelusta tai muusta vastaavasta. Tai sitten se on vain vastaus siihen, että joku toinen on mennyt puhumaan paskaa.

Joka tapauksessa. Paskanpuhuminen, se nyt vain on ihan ajan tuhlausta. Sen voisi korvata vaikka juomalla kahvia tai nauttimalla kupposen teetä ja sympatiaa. Ja jos oikein rupeaa kaipaamaan paskanpuhumista, voi sitten vaihtaa radiokanavan Suomi Popin Aamulypsyohjelmalle. Kanava soittaa muutoin ihan kuunneltavan hyvää suomipoppia.