Asiasta aidanseipääseen

Olen viime viikot viettänyt aikaa koulumaailmassa. Tällä kertaa olen niin sanotusti pulpetin tällä puolella, eli opetushommissa. Samalla minulla on ollut oiva tilaisuus tehdä tutkivaa journalismia opettajien ja oppilaiden arjesta autenttisissa olosuhteissa. Tämäkään työkeikka ei ole mennyt hukkaan, sillä takkiin on tarttunut monta oivallusta niin lasten kuin opettajienkin arjesta.

En lähde ruotimaan yksityiskohtaisesti kokemuksiani, mutta muutaman sanasen haluan kokemuksestani sanoa. Ensinnäkin, tilanne peruskoulussa ei näyttäisi olevan tällä hetkellä niin toivoton, mitä aika ajoin mediassa annetaan ymmärtää. Koulussa on edelleen lapsia, jotka ovat siellä oppimassa uusia taitoja ja kartuttamassa tietojaan. Erästä poikaa lainatakseni: ”Tällä hetkellä luen kokeisiin, koska saan hyvistä numeroista äidiltä fyrkkaa. Mutta – ymmärrän jo nyt, että minun on luettava myös siksi, että saan myöhemmin hyvän ammatin.” Olen kuullut myös sen kuuluisan lauseen: ”Miksi miun pittää opetella tää, en mie tarvii tätä asiaa ikinä.” Mutta, noinhan se meni meidänkin aikana. Aika usein tuli ihmeteltyä esimerkiksi jonkin matemaattisen kaavan tarkoitusta myöhemmän elämän kannalta. Silloin sitä ei vain uskallettu välttämättä tuoda opettajalle esille. Ei ainakaan vahvasti protestoivaan sävyyn.

Kadonnut elämänhallinta

”Oma luokkani” on vallan mainio monessa suhteessa. Pitkän kokemuksen omaavien opettajien puheista olen kuitenkin ymmärtänyt, että kouluissa on oppilaita, jotka ovat jo pudonneet kelkasta jossakin määrin. Siitäkään ei taida voida syyttää suomalaista koulusysteemiä. Enemmänkin on varmasti kyse siitä, että niiden perheiden määrä, joilla elämänhallinta on kadonnut, on lisääntynyt huimasti. Ja yleinen elämänhallinnan menetys näkyy väistämättä koulussa.

Ja ne kännykät. Alakoululaiset laittavat kännykät nätisti reppuun koulupäivän ajaksi, mutta yläkoululaisille kännykät ovat kasvaneet käteen kiinni ylimääräiseksi ruumiinosaksi. Uskon tai haluan uskoa, että jos olisi olemassa kännyköiden käytön luokassa kieltävä ”laki”, voisi sillä olla positiivisia vaikutuksia niin oppilaiden kuin opettajienkin elämään.

Myös kielenkäyttö – ainakin yläasteen puolella - on välillä vähintäänkin värikästä. Siitä ei nyt sen enempää…

Opettajan monet roolit

Jos olen sairaanhoitajaopintoihin kuuluvissa harjoitteluissa ymmärtänyt hoitoalan työntekijöiden työn vaatimukset ja raskauden, on opettajapesti puolestaan avartanut silmiä opettajan työlle. Opettaja kun näyttäisi olevan monen roolin haltijana koulussa. On oltava turvallinen ja välittävä aikuinen, on opetettava opsin mukaiset sisällöt, on oltava sosiaalihenkilö – muun muassa. Jos jotakuta kiehtoo opettajien siisti sisätyö, ei se aina ihan sitä ole.

Itselleni todella pitkän tauon jälkeen suurin haaste opettajan työssä on jatkuva taustameteli. Sitä meteliä on nimittäin kaikkialla. Välillä tuntuu, ettei koulussa montaa sanaa sanota ns. normaalilla puheäänellä.

Vinks vinks vinkki

Yhteenvetona: Suosittelen kaikille ihmisille mahdollisuuksiensa mukaan tutustumista erilaisiin ammatteihin ihan käytännön tasolla. Erityisesti suosittelen sitä päättäjille. Olen varma, että mikä tahansa päätös tehdään paremmin, jos se pohjautuu kokemukseen, eikä mielikuviin. Viikko terveyskeskuksen vuodeosastolla, kotihoidossa tai koulussa avustajana avartaisi varmasti. Se auttaisi käsittämään sen, että ihmiset eivät ole lukuja tai numeroita ja kaikkein vähiten heidän toivoisi olevan pelkkiä menoeriä talousarvioissa.