Jotain isänmaallisuudesta...

Kesä on auttamatta ohitse. Kuluneella viikolla kotimme vastapäätä olevien talojen katot ovat olleet aamuisin seitinohuen kuuran peitossa. Myös iso osa puista on tiputtanut lehtensä värikkääksi lehtimatoksi pihoille ja kaduille. Perheessämme aamulla ennen seitsemää heräävät ovat jo saaneet tottua siihen, että aurinko todellakin on vaipumassa talviunille. Ja mikä pahinta, syksyn kolea tuuli houkuttelee selvästi vaipumaan synkkiin ajatuksiin. Mutta ei hätiä mitiä. Meillä taistellaan täysillä vastaan. Vähenevä auringonvalo on jo korvattu kynttillöillä. Ja nurkista hohkaavaa kylmyyttä ajetaan pois tiukasti lämmittämällä uunia entistä kuumemmaksi.

Menneellä viikolla vaihdoin Emman kanssa muutaman sanan suomalaisuudesta. Noin parin kuukauden kokemuksella hän oli tehnyt päätelmän, että suomalaiset eivät ole erityisen patrioottinen kansa. Tällä hän tarkoitti sitä (minun johtopäätökseni), että me emme erityisen tiukasti korosta eri yhteyksissä suomalaisuuttamme. Hetken aikaa ajattelin, että niinhän se taitaa olla. Kunnes se suomalainen tuolta oikealta olkapäältäni alkoi kuiskuttelemaan korvaani. Niinpä avasin suuni ja ryhdyin puhumaan suomalaisuuden suulla. Kyllähän meistä aika moni on kuitenkin ylpeä suomalaisuudestaan. Tämä ei tarkoita sitä, että tuijottelisimme rajoiltamme sisäänpäin ja sulkisimme kaiken erilaisen ulos (ainakaan toivoakseni). Se suomalaisuus on meissä sellaisena sisäänrakennettuna hiljaisena sitkeytenä, joka tarvittaessa kaivetaan esille. Se suomalaisuus ei ole kovaäänistä, mutta mielestäni se on tässäkin ajassa kulutusta kestävää.

Pienen siivun eräänlaista isänmaallisuutta ja minun ajatustani siitä Emma sai tuta perjantaina, jolloin TV:sta tuli Vain elämää -ohjelma. Siinä sitä istuttiin sohvalla rivissä kuin kirkossa ja kuunneltiin yhden sinivalkoisen suomalaisen eli Hectorin kappaleista tehtyjä versioita vähän nuorempien suomalaisartistien esittämänä. Niissä kappaleissa sitä suomalaista sielua on tallennettu sanoihin ja säveliin.

Suomalaisuutta ja isänmaallisuutta oli tarjolla myös tänään sunnuntaina, kun teimme kävelylenkin kansallismaisemaan Punkaharjulle. Siellä se isänmaallisuus huojui honkien latvoissa ja kimmelsi järven pinnassa. Ei se uhonnut, eikä se vaatinut mitään. Antoipa vaan levätä hetken kaiken kiireen keskellä.
Isänmaallisuutta ilmassa...

Tähän suomalaiseen isänmaallisuuteen mahtuu myös pala italialaisuutta. Sitä oli konkreettisesti tarjolla lauantaina. Emma aloitti aidon italialaiseen lasagneen tulevan lihakastikkeen tekemisen jo perjantaina ja lopputuotteeksi se jalostui seuraavana päivänä. Luonnollisesti jälkiruokana nautimme tiramisua. Suomalaisuus ja italialaisuus löivät päivällispöydässä kättä ja myhäilivät tyytyväisinä.
Italialaisuutta..


Tässä kohtaa voin paljastaa isänmaallisuudestamme sen verran, että lentävä lause "Kaveria ei jätetä", muuttui muotoon "Kaverille ei jätetä" :). Joten - sunnuntaiaamuna tiramisuvuoka oli jotenkin vain tyhjä...

Mutta leikki sikseen: muistakaahan pitää kaveristanne huolta tälläkin viikolla ;).