Kääk...pitääkö sinne lentää?

 

 

Kadehdin ihmisiä, jotka nousevat lentokoneeseen tyynen näköisinä ja nukkuvat koko lentomatkan kohteeseen. Minä puolestani kadun lupaustani lähteä lentokonetta vaativalle matkalle viimeistään siinä vaiheessa, kun kiinnitän turvavyötä koneessa. Haluaisin kirjaimellisesti nousta penkistä ja juosta ulos, jotta voisin tuntea jalkojen alla kiinteää maata. Alkukantaisen minän pää ei nimittäin millään ymmärrä sitä, että se rautakasa todellakin pysyy ilmassa.

Lentämisen pelko ja samalla ahtaanpaikankammoni on saanut minut jättämään monta mukavaa reissua väliin. Viimeksi en lähtenyt mieheni seuraksi Los Angelesiin, vaikka sitä useaan kertaan toivottiin.

Pelkkä ajatus noin 11 tunnin lennosta sai minut voimaan pahoin.

Mutta kyllä, olisin halunnut nähdä koneen ikkunoista Grönlannin jäätikön ja kyllä olisi ollut kiva käydä norkoilemassa, miten Hollywoodissa elellään. Ja kyllä, kyllä minua hieman harmitti, kun sain kotimaahan kuvia maisemista, ihmisistä ja tunnelmasta kaduilla.

Lentopelkoisen uroteot

Vaikka lentopelko on rajoittanut matkustamistani, olen kuitenkin uskaltautunut koneeseen moneen otteeseen. Pisimmillään olen kärsinyt koneessa seitsemisen tuntia. Tuolloin matkakohde oli Kanariansaaret.

Matkan pituus selvisi vasta koneessa, ja silloin oli myöhäistä katua.

En edelleenkää tajua, millä logiikalla laskettuna kuvittelin lennon Kanariansaarille kestävän kolmisen tuntia. Tai ehkä se oli sitä kuuluisaa itsepetosta ja itsesuojelua.

Lisäksi olen löytänyt itseni useinkin tilanteista, joihin minun ei lentopelkoisena olisi pitänyt mitenkään joutua. Olen nimittäin ollut helikopterissa, ihallut Saimaata vesitason siipien lomasta  ja sokerina pohjalla - liitänyt taivaalla purjelentokoneen kyydissä. Uskokaa tai älkää. En millään näin jälkikäteenkään ymmärrä, miten päädyin noihin tilanteisiin - varsinkaan tuohon viimeisimpään keissiin.

Mutta kai se on niin, että yllytyshulluus vei voiton lentopelostakin.

Tietäisipä se purjelentokonetta takanani ohjannut lentäjä, mitä kaikkea mietin koneen noustessa vetokoneen vetämänä taivaalle... Miten lähellä paniikki olikaan. Mutta päästyämme taivaalle vapaaseen liitoon, tunsin ehkä hitusen sitä täydellisen vapauden riemua, mitä uskoakseni lintu tuntee antaessaan ilmavirtojen keinuttaa itseään taivaan kaarella (huh, menipä runolliseksi). Mutta totta puhuakseni, vielä enemmän tunsin riemua siitä, että selviydyimme ehjin nahoin takaisin kentälle.

Matkakärpänen löytää kohteensa

Meidän perheessä matkakärpäsen puremia ovat mies ja esikko. Kumpikaan ei myönnä sitä, mutta uuden reissun suunnittelu alkaa luultavasti, vaikka entisen reissun pölyt leijuvat vielä ilmassa. Ja ymmärränhän minä heitä. Matkalla saa elää hetken usein aivan toisenlaisen kulttuurin ympäröimänä. Matkalla mieli on irti arjen huolista ja rutiineista.

Jotain geneettistä tuossa matkustamisvimmassa on. Miehen isä nimittäin reissasi mielellään ja miehen mummo puolestaan piti eläkkeelle jäätyään koko ajan kaksi matkalaukkua valmiina. Toisessa oli varusteet lämpimään kohteeseen ja toisessa kylmään. Hänellä oli sopimus paikallisen matkatoimiston kanssa, että jos tulee viime hetken peruutuspaikka, hän on valmis lähtemään todella lyhyellä varoitusajalla. Tuota minä kutsuisin jo varsinaiseksi intohimoksi matkustamiseen. Sanoinko, että tunnen pienoista kateutta tuollaisia ihmisiä kohtaan?

Miten voittaa lentopelkonsa?

Tällä hetkellä psyykkaan salaa itseäni siihen, että lähitulevaisuudessa (lue parin vuoden sisällä) kykenisin ylittämään lentopelkoni (jälleen kerran). Haluaisin nimittäin käydä Islannissa. Itse asiassa olen luvannut tehdä sen reissun keskimmäiseni, eli Sallan kanssa kahdestaan. Oikeastaan kysessä olisi eräänlainen vertaistukimatka, sillä myös Salla on lentopelkoinen. Kesäkuussa kun viimeksi tästä "terapiareissusta" juteltiin, mukaan ilmoittautui kuitenkin myös Emma. Ja kun Lotta sai kuulla asiasta, hän melkein lähti pakkaamaan laukkujaan. Joten, ainakaan matkaseurasta ei tällä kahden hengen reissulla tule pulaa...

Mitä Emmaan tulee, Lotta näkeekin hänet jo reilun kuukauden kuluttua. Yllätys, yllätys, neitokainen lentää syyslomalla Emman luokse Italiaan.

Myönnän, että sieluuni vähän kirvelee, kun en itse ole lähdössä.

Taaskaan. Toisaalta minulla on Emmaa välillä niin ikävä, että mitä jos sittenkin...

Jos teillä on vinkkejä lentopelon voittamiseen, laittakaa ihmeessä viestiä. Lentäminen ei siihen siis ole ainakaan vielä auttanut. Ja jos edes hitusen jaat tunteeni lentämiseen liittyvästä ahdistuksen tunteesta, täppää tähteä…Tai muuten vainkin saa täpätä.