Koira – ihmisen paras ystävä

Meillä asustelee koiruus nimeltä Busik eli tuttavallisemmin Busa. Busa tuli meille elokuussa 2011 noin puolivuotiaana. Alun perin meille ei pitänyt tulla koiraa. Mutta meille tuli.

Jokainen vanhempi tietää, että jossakin vaiheessa lapset haluavat itselleen lemmikin. Ja koira taitaa olla monelle lapselle se ykköstoive. Meillä keskimmäinen kirjoitti jopa Joulupukille: ”Haluan koiran. Jos en saa, en halua mitään.” Lyhyesti ja ytimekkäästi. Taisi olla Salla tuolloin noin 6-vuotias. Juu – osasi kirjoittaa jo.

Vuodet kuluivat. Ei tullut koiraa. Mutta pitihän sitä lapsille jokin lemmikki olla. Otettiin sitten kultakaloja. Seurattiin kultakalojen eloa ja iloittiin, kun akvaarioon ilmestyi kuin taikaiskusta uusia imukaloja. Ihan pikkiriikkisiä. Mutta – kultakalat osoittautuivat melko työläiksi hoidettaviksi. Tiedättehän, jatkuva akvaarion puhdistus, ja pitihän ne kalat muistaa myös syöttää. Jossakin vaiheessa, kun akvaarion leväkasvusto näytti useammin ja useammin vievän kaloilta kaiken elintilan, oli aika myydä akvaario kaloineen parempaan kotiin.

Ja sitten jossakin vaiheessa tuli esille taas tämä koira-asia. Veljen uudella vaimolla oli koira, jolla puolestaan oli pentu. Ja tietenkin se pentu etsi itselleen kotia. Kun neljä perheenjäsentä katsoi minua enemmän tai vähemmän anovasti, oli minun, meille ei koskaan tule koiraa -tyypin hellyttävä. Ja niin meille tuli koira. Tai Busa.

Busa on raivostuttava räkyttävä piski ja samalla kuitenkin hellyttävän suloinen sylikoira. Se on maailman paras vahtikoira, sillä meille ei pääse kukaan, etteikö Busa huomaisi. Busa on saanut minut kiehumaan raivosta pissittyään keittiön pitkät verhot ties kuinka monennen kerran. Olohuoneen pitkät verhot lähtivät pois noin puolen vuoden kuluttua siitä, kun Busa muutti meille. No se ei oikeastaan harmita, sillä näkymä läheiselle järvelle on ihan ok ilman verhojakin.

Busa on myös hyvä lämmittämään jalkoja. Se on myös mitä parhain päiväunikaveri. Ja on Busa myös erittäin hyvä työkaveri. Jostain kumman syystä veijari on aina ollut ihan hipihiljaa, kun teen töitä kotona. Lisäksi se on varmasti maailman paras jalkapalloileva koira. Uskon, että Messikin olisi kateellinen Busan syöksyistä pallon perään. Ja miten taitavasti se pyörittelee palloa tassuillaan.

En yleensä kirjoittele koirista. Yritän olla cool. Sehän on vain koira. Mutta, kun tämän viikon maanantaina sain kuulla, että Busalla on leukaluussa paha tulehdus, jonka hoitaminen ei ole ihan pikkujuttu, koirapiste minussa herkistyi. Nyt ensihätään meidän karvakamulta poistettiin ala- ja ylähampaat. Se ei kuitenkaan riitä. Parin viikon päästä on vuorossa kontrolli. Ja se kontrolli tarkoittaa päätöstä siitä, tehdäänkö Busalle iso leikkaus, josta se ei välttämättä selviä vai tehdäänkö päätös...

Tuo vaihtoehto ... on aika ikävä pala mietittäväksi. Eihän kukaan halua elävän luontokappaleen kärsivän.

Mutta, kuka sitten heiluttaa häntää, kuka on aina iloinen, kuka ymmärtää olla hiljaa, kuka tökkii kuonollaan leikkimään, kuka odottaa odottamasta päästyään, kuka lämmittää jalkoja ja kuka vahtii, ettei kukaan pääse sisälle ilmoittamatta?