Suomi 100 - osa 2

Suomi 100 vuotta on niin suuri asia, että sen tiimoilta voisi kirjoittaa monta tarinaa. Lähestyvän itsenäisyyspäivän myötä päätin raapustaa muutaman sanasen aiheesta. Ja jos haluat tästä kirjoituksesta hakea jotain näkökulmaa, olkoon se vaikka vanhoista esineistä ja vanhoista muistoista esiin noussutta ajatuksen virtaa.

Miehen isoisistä molemmat viettivät rintamalla viisi vuotta nuoruudestaan. Kodissamme on aika monta juttua, joka kertoo tuosta miehen suvun historian viipaleesta. Ne eivät ole mitään muistomonumentteja, mutta ovat löytäneet luontevan sijan kodissamme. Yksi muistoista on miehen papan Yrjön kypärä, joka katselee perheemme menoa takan reunalta. Kypärässä on edelleen kiinni kranaatinsirpale, jonka Yrjö sai muistoksi kranaatti-iskussa. Samassa rytäkässä Yrjö-pappa menetti pikkurillinsä. Rintamalla elämä oli kiinni usein pienestä ja sattumalla lienee ollut monesti iso rooli.

Miehen toisesta papasta, Velu-papasta, puolestaan muistuttaa muun muassa puinen valokuva-albumi. Albumi on tehty puhdetöinä luultavammin asemasodan hiljaisimpina hetkinä. Nyt albumissa on kuvamuistoja papan perheen elämästä. Kuvien kautta voi tehdä pienen aikahypyn 1950-luvulle.

Seinällä on myös taulu. Taulun on maalannut Yrjö Somerniemi Syvärillä vuonna 1942. Käsityksemme mukaan taulu oli lahja Yrjö-papalle. Pitkän aikaa taulu oli varastossa, vähän niin kuin piilossa. Syynä tähän oli maalauksen hieman raskas tunnelma. Noin vuosi sitten ripustimme sen kuitenkin olohuoneeseen. Nyt kun katselen taulua työpöydän takaa, näen taulussa myös valoa. Uskon, että myös taiteilija näki rintamalla maalausta tehdessä mielessään toivoa paremmasta.

Ehkä mielenkiintoisimpia kaikista ns. sotamuistoista ovat vanhat rintamalla otetut valokuvat ja Yrjö-papan päiväkirjamerkinnät. Samoin olen mielenkiinnolla lukenut kiitoskirjeitä, joita kuolleiden sotilaiden omaiset lähettivät aikanaan Yrjölle kiitokseksi muistamisesta. 

Sodista puhuessamme me suomalaiset haluamme muistaa omiemme sisukkuuden ja urheuden. Viime aikoina on tapetille nostettu muunkinlaisia muistoja. Niilläkin on oma paikkansa historian kirjoituksissa. Sodassa ihminen on varmasti raadollisimmillaan ja haavoittuvimmillaan. Sota on aina julma. En koskaan kuullut Yrjön tai Velun puhuvan ihannoivasti sodasta. Tai ylipäätään puhuvan aiheesta muutamaa satunnaista kertaa lukuun ottamatta.

Nyt, kun kuuntelen heidän puhettaan noiden muistojen kautta, kuulen suuren arvostuksen rinnalla olleita kohtaan ja ennen kaikkea kuulen sen, että Suomi oli ja on aina puolustamisen arvoinen.