Suorittamatta paras!

Loma saattaa aiheuttaa joskus paineita. Pitäisi ehtiä tekemään sitä, tätä ja tuota. Samalla kuitenkin pitäisi ehtiä lepäämään ja lukemaan ne kirjastosta pari kuukautta sitten lainatut kirjat, jotka olet jo uusinut pariin kertaan. Ikävintä on se, että lomanvietostakin on tulossa tai jo tullut suoritus, jota peilataan muiden lomalla olevien suoritukseen. Siinä matkalla kaikessa kiireessä sitten unohtuukin jo se loman varsinainen tarkoitus: virkistäytyminen itselle sopivimmalla tavalla. Jollekin se voi tarkoittaa etelänmatkaa ja toiselle se voi tarkoittaa viikon mittaista hissuttelua villasukissa suljettujen ikkunaverhojen takana.

Kiire onkin sellainen asia, jonka myötä ihminen alkaa melko nopeasti kokea irrallisuutta elämästään elämästä ja siihen kuuluvista ihmisistä. Tätä asiaa ryhdyin pohtimaan hieman syvällisemmin juteltuani Emman kanssa hänen palattuaan viikonlopunvietosta Tampereelta. Viikonloppuvierailu toisen vaihto-oppilaan luo oli ollut mahtava. Hän kuitenkin totesi, että nyt on hyvä taas olla jokunenkin tovi kotona ja rauhoittua normaalin arjen viettoon. Sillä - arjessa kaikessa rauhassa luodaan syvemmät suhteet ihmisiin, muodostetaan rutiinit, opitaan tavat ja tullaan osaksi yhteisöä. Ja kun tullaan osaksi yhteisöä, on mahdollisuus ymmärtää kulttuuria, jossa eletään. Ja Emma haluaa olla osa tätä meidän perhettä ja eteläsavolaista elämäntapaa. Tähän puolestaan ei meillä ole mitään vastaansanomista :)

What? Kattooks ne leffoja vierekkäin...


Tästä keskustelusta tuli myös mieleen, ettei vaihto-oppilas, eikä myöskään hostperhe, voi tarkalleen tietää etukäteen, mitä vuosi tulee pitämään sisällään ja miten kukakin vastaantuleviin asioihin suhtautuu. Ei, vaikka olisi tarkasti määritellyt ja miettinyt, mitä vuodelta odottaa ja toivoo. Vasta elämällä arkea alkaa vähitellen kokonaisuus hahmottua. Joku vaihto-oppilas on voinut suunnitella matkustavansa mahdollisimman paljon, mutta huomaakin tärkeämmäksi tutustumisen pienempään alueeseen. Toinen on uskonut olevansa sopeutuvainen kaikkeen ja kaikkiin, mutta huomaa potevansa tajutonta koti-ikävää. Myös perhe on ajatellut ehkä valinneensa tyypin, joka sopii täydellisesti heidän elämäntyyliinsä, mutta löytää itsensä tianteesta, jossa saakin tilaisuuden harjoitella suvaitsevaisuutta.

Se, mitä tällä ehkä vähän sekavalla pohdinnalla haluan sanoa on se, että vaihto-oppilaan ja hostperheen ei kannata ottaa vaihto-oppilasvuodesta mitään turhia paineita. Kyse ei ole suorituksesta, jossa pyritään täyttämään etukäteen asetetut kriteerit. On uskallettava antaa itselle lupa muuttaa ajatuksiaan ja käsityksiään ja uskallettava olla epätäydellinen.

Ja ennen kaikkea: ei saa luovuttaa!