Tarvitseeko kaikkien elää juuri tässä hetkessä?

Hetkinen vaan...

Miten helppoa onkaan sanoa, että eletään hetkessä. Mitä, jos se hetki onkin täynnä vain kipua?

Miten kaunista onkaan ajatella menneiden olevan vain mennyttä. Mitä, jos mennyt onkin ainoa, mitä enää muistella?

Miten ajattelematonta onkaan pyytää unohtamaan huominen. Mitä, jos huominen onkin se, mikä luo elämään toivoa?

Meillä jokaisella on omat hetkemme. Ei kukaan voi tulla kertomaan, mikä niistä on meille se kallisarvoisin. Joskus ehjänä pysyminen pakottaa pakenemaan tätä päivää. Joskus se työntää menneisyyteen, joskus hamuaa tulevaa.

Kun näen lapsen itkevän nälkää tai vanhuksen märissä vaipoissaan tai sairaan itkevän kipuaan. En näe siinä hetkessä mitään hyvää, en mitään mistä pitää kiinni, mihin takertua.

Kun kuulen vanhuksen muistelevan nuoruuttaan, jolloin omenapuut kukkivat loistossaan. En voi sanoa, ettei menneessä kannata elää, koska siellä hän oli onnellinen.

Kun näen sairaan taistelevan kipua vastaan, ja kuulen hänen rukoilevan armoa. En voi sanoa, etteikö huomiselta voisi toivoa parempaa.

Joten annetaan jokaisen valita hetkensä. Se hetki on hänelle juuri se ainoa oikea.