Tekemisen riemusta päivän politiikkaan 😊

Tekemisen riemua

Tekemisen riemua. Sitä, jos mitä tarjoiltiin Savonlinnasalissa perjantaina 2.2. järjestetyssä Taidelukion perinteisessä Kevari-tapahtumassa. Tapahtuma alkoi kello 19 ja jatkui melkein 23 saakka. Ja sali oli lähes koko ajan jokseenkin täysi. Esiintymisen riemun lisäksi myös esiintyjien jännitys kiiri ihan sinne takimmaiseen penkkiriviin saakka. Tuntuu mahtavalta, että Kevari tarjoaa vuodesta toiseen mahdollisuuden nuorille taitajille kokeilla esiintymistä ammattimaisissa puitteissa. Sitä paitsi näissä puitteissa kukaan ei tuomitse sitä, jos mikki ei toimi tai jokainen sävel ei osu just jetsulleen kohdalleen.

Tällaisia kokeile, opi, kehity ja loista -kokemuksia tarvitsisivat kaikki ihmiset. Sitä, ettei kukaan tule sanomaan, ettei sinusta mitään tule, etkä sinä tuota kyllä ikinä tule oppimaan. Jokaisella tulisi olla mahdollisuus hyväksyntään ja tsemppiin. Koska aika monessa meistä asuu hiomaton timantti, joka vain odottaa löytäjäänsä.

Mokaamisesta olen kirjoittanut aikaisemminkin: Ei tarvii olla täydellinen – saa mokata. Silloin aihe nivoutui vaihtari-Emmamme suomen kielen opetteluun. Tuosta postauksesta alkaa olla aikaa, mutta edelleen allekirjoitan sen sanoman. Tässä ja nyt peräänkuulutan sitä, että jokainen meistä saisi mokata turvallisessa ympäristössä.

Arvostus lisää tekemisen riemua...

Ja vaikka tekemisen riemusta puhuttaessa ei ihan äkkiä tule mieleen politiikka, otan sitä tähän tarinan kylkeen. Ja vaikka tässä yhteisössä ei tuosta politiikasta saisi edes puhua, puhun nyt tämän kerran kuitenkin. Nimittäin näin Maija Meikäläisenä tuntuu siltä, että suomalainen yhteiskunta aika tehokkaasti karsii tuota tekemisen riemua. Se ei juurikaan perustu palkitsemiseen vaan enemmänkin siihen rankaisemiseen. Ja tekemisen riemu kyllä latistuu, kun ihminen huomaa, ettei häntä arvosteta millään mittarilla mitattuna. Esimerkiksi palkka. Kyllä sivistysvaltiona itseään pitävässä maassa jokaisen tulisi saada työstään palkka, jolla voi elää normaalisti. Tällä tarkoitan sitä, että palkka riittää asumiseen, ruokaan, vaatteisiin, lääkärireissuihin ja jonkinlaiseen harrastukseen.

Tästä pääsen luontevasti (tai sitten ei) T. Enbusken kolumniin, joka tällä kertaa mätsäsi ainakin omaan ajatusmaailmaan. Käykäähän ihan ajatuksella lukemassa. Tässä yksi lainaus: ”Vain ihmisillä, joilla on rahaa, on pokkaa sanoa, että on aivan sama, mitä hän tienaa. Kaikki sanovat arvostavansa duunarin raskasta työtä. Se on hassua, sillä meillä on käytössämme loistava keino näyttää, mitä arvostamme. Raha. Jos oikeasti arvostaisimme jotakin, maksaisimme siitä enemmän.”

... ja arvostukseen tarvitaan empatiakykyä

Tuota kolumnia hipoi myös eilinen keskustelu keskimmäisen kanssa. Pohdimme nimittäin sitä, miten ihmisen ymmärrys kasvaa ja lisääntyy kokemuksen myötä. Ja yleensä sellainen kokemus, joka haastaa ihmisen, myös kasvattaa ymmärrystä eniten. Esimerkiksi, jos sinulla on kokemus kiusatuksi joutumisesta, sinä todennäköisimmin osaat asettua paremmin sellaisen ihmisen tilanteeseen, jota kiusataan.

Tässä maailmanajassa tällä hetkellä tarvittaisiin tuota toisen asemaan asettumisen taitoa hitusen enemmän. Ja sitä kautta ehkä saataisiin sitä tekemisen riemua. Tekemisen riemun kautta puolestaan voisi saavuttaa enemmän kuin sen keskinkertaisen selviämisen mallin. Kyllä itse soisin jokaiselle ihmiselle elämäksi jotain muuta kuin päivästä toiseen selviämisen.