Yksi tarina sodasta

Petäjävedellä 16.3.1911 syntynyt ja 29.1.2004 Heinolassa kuollut Yrjö Eliala oli mies, jolle Suomen itsenäisyys oli sydämen asia. Syistä vähäisin ei liene ollut se, että hän vietti rintamalla viisi vuotta. Itse sain ilon tutustua Yrjöön, sillä hän oli mieheni isoisä. Sukupolvien välisestä kuilusta ei ollut tietoa, kun puhe siirtyi Suomen historiaan ja liikuntaan. Keskusteluissa oli aktiivisesti mukana myös Aino Eliala, jonka käheän naurun voin vieläkin kuulla korvissani. Syntyjään eestiläinen Aino täydensi sujuvasti miestään ja toi keskusteluihin sotapakolaisen näkökulmaa.

Seuraavan sotamuiston on Yrjö itse tallentanut sotamuistojani-kirjaan. Uskon, että vanhemman sukupolven ihmisille kertomus nostaa mieleen kipeitäkin muistoja. Nuoremmat ehkä pitävät sotamuisteluja tarpeettomina, mutta aikansa eläjille ne ovat totisinta totta. Sodan muistoissa ei kannata elää. Muistella niitä voi ihan opin vuoksi ja sitä varmasti suurin osa vielä elossa olevista sotaveteraaneistakin toivoo. Itse tunnen kiitollisuutta Yrjöä ja kaikkia hänen kanssaan Suomen itsenäisyyden puolesta taistelleita kohtaan.

Summan lohkolla

"Ensimmäinen kosketus viholliseen tapahtui Summan lohkolla 19.12.1939. 2/JR13, johon kuuluin kiväärijoukkueen johtajana (4. komppania). Pataljoona oli saunassa Hummola-Terijokitien länsipuolella – Summan kyläaukeaman reunassa. Se oli puoliksi maahan kaivetuissa teltoissa. Teltat olivat kovin tiheässä suoperäisessä maastossa pienellä kumpareella. Joulukuun 19. oli pilvinen ja pimeä. Päivällisaterian aikoihin, noin kello 17 tuli eräs vartiomies juosten majoitusalueelle ja huusi, minkä kurkustaan irti sai, että vihollinen tulee majoitusalueelle. Hyökkäysvaunuja ja jalkaväkeä. Siinä syntyi aikamoinen hälinä. Toimeenpantiin hälytys. Käskyjä annettiin ja ”töpinän” miehet ammuskelivat pimeässä umpimähkään. Jotkut luulivat vihollisen olevan selän takana. Tämä johtui siitä että, vihollinen käytti räjähtäviä luoteja, jotka räjähtelivät selkäpuolellamme sattuessaan puiden oksiin. Joukkueeni määrättiin heti asemiin, jotka olivat muutaman sadan metrin päässä edessäpäin. Saman määräyksen sai joukkue Liukko. (Hän oli myös voimistelunopettaja ja kaatui helmikuussa 24. 1940). Suksia ei otettu ja lunta oli vyötäröihin asti. Kahlasimme ja tulimme metsätielle, joka kulki poikittain edessämme.

Olin ensimmäisenä tiellä ja vaistomaisesti vilkaisin sivuilleni. Silloin näin hirvittävän ison hyökkäysvaunun kääntymispuuhissa tielle rakentamamme miinoituksen edessä. Miinoitus oli merkitty havuilla, jotta omat joukot eivät olisi ajaneet niihin. Vaunu oli noin sadan metrin päästä minusta. Hyppäsin takaisin tieltä ja käskin miesteni painua matalaksi ja olla liikkumatta. Vaunu tulikin pian ja ajoi mitään aavistamatta ohitsemme. Tykinputket sojottivat päittemme yläpuolella. Kun vaunu oli hävinnyt, ryntäsimme tien yli asemiamme kohti. Sinne saavuttuamme emme nähneet jälkeäkään vihollisesta, vaikka lähetin pienen partion (Elmroos Laitilasta ja Laurila Turusta) vastassa olevan aukeaman taakse kuuntelemaan. Sitten sain komppanian päälliköltä (vänrikki Pyökki – kaatui partiomatkalla tammikuun alussa 1940) käskyn edetä ketjussa suoraan asemista vasemmalle. Samoin joukkue Liukko. Tarkoituksena oli ”haravoida” metsikkö.

Mitään merkkiä vihollisesta ei kuulunut. Oli aivan pimeää. Etenimme kahlaten sormi liipaisimella. Ei palellut sormia, vaikka oli noin 30 asteen pakkanen. Ketju pysähtyi, annoin määräyksen edetä vielä 50 metriä. Muutaman askelen otettuamme alkoi sana kulkea ketjussa, että edessä on hyökkäysvaunu, toinen, kolmas, neljäs ja viides. Ja niin todellakin oli. Heittäydyimme maahan ja käskin miesten ryömiä varovaisesti lähelle vaunuja, koska oli opetettu, etteivät ne voi ampua aivan viereen. Hetken olimme hiljaa ja odotimme mitä tästä tulee. Liukon joukkue oli oikealla puolellani. Ehkäpä vihollinen kuuli jotain, koska vaunut alkoivat tulittaa vimmatusti. Ne ampuivat paljon valoraketteja ylitsemme.

Mainittakoon, että tähän asti oli meillä ollut vitsauksena raahata mukanamme painavia kasapanoksia hyökkäysvaunujen tuhoamiseksi. Mutta ne oli juuri tänä päivänä käsketty kerätä ja vietiin hevosilla Summan kylään, sillä siellä oli vihollinen ampunut aukon kiviesteisiin ja noin 80 vaunua oli päässyt läpi. Näin ollen ei meillä ollut kasapanoksia mukana nyt kun olisi voitu niitä käyttää. Taistelulähettini Koskinen, joka oli erinomainen sotilas, lähti toisen lähettini kanssa hakemaan jostakin kasapanoksia. Vaunut syytivät tulta yhtenään. Ehjänä pojat palasivat ja olivat löytäneet jostakin yhden kasapanoksen ja polttopullon. (Pullo, joka oli täytetty bensiinillä, puoli litraa ja jonka kylkeen oli kiinnitetty isoa tulitikkua muistuttava puikko).

Vaunut olivat metsätiellä perätysten. Sen tien varteen olimme jo etukäteen kaivaneet niin sanottuja panssarikuoppia. Eräs miehistäni ryömi yhteen sellaiseen ja pian kuului kaamea jyräys. Yksi vaunu oli pois pelistä. Kaikkien muiden vaunujen koneet pantiin käyntiin. Kaksi etummaista vaunua lähti liikkeelle omia linjojaan kohti. Viimeinen (takimmainen) vaunu näytti tulevan päällemme. Mutta se ajoikin toisen ehjän vaunun viereen ja kuulimme jotain kolinaa. Hetken päästä tämä vaunu lähti kohden edellä menneen jälkeen. Sitten tuli aivan hiljaista. Liukko otti polttopullon ja paiskasi sytytettyään sen räjäytettyyn vaunuun ja jäi seisten katselemaan tulen loimussa vaunua. Mutta sitten alkoi vaunun konekivääri ampua. Maa kelpasi Liukolle ja hän väitti, että suihku meni aivan korvan vierestä. Vaunussa oli siis joku vielä elossa. Lähetimme ilmoituksen päällikölle ja saimme käskyn irrottaa joukkueet lepoon ja järjestää vartioinnin aamuun saakka.

Päivän valjettua yritti räjäytetystä vaunusta paeta pohjan kautta kaksi miestä. Heidän pakonsa loppui lyhyeen. Toinen vaunu jäi ehjänä, siitä oli nähtävästi miehiä siirtynyt viimeksi lähteneeseen silloin kun se pysähtyi sen viereen. Koneeseen oli kai tullut jotakin vikaa. Kyllä oli ihmettelemistä sitten koko päivän. Vaunut olivat erinomaisesti varustettuja kaikenlaisella muonalla ja laitteilla. Yksi miehistäni haavoittui kantapäähän, kun ei ollut ryöminyt tarpeeksi lähelle vaunuja ja toinen sai kuulan rintaansa. Palattuaan sairaalasta kertoi hän, että kuula oli osunut kaulalla olevaan metalliseen tuntolevyyn ja muuttanut suuntaansa niin, että aiheutui vain lihashaava. Muuten olisi luoti mennyt sydämeen."