Yrittänyttä ei laiteta – vai miten se nyt menikään…

Tuossa taannoin sattui silmiini kirjailija ja konstaapeli Marko Kilven kolumni. Kolumnissa Kilpi pohti sitä, miten me suomalaiset haluamme aina jotenkin mitätöidä niitä, jotka yrittävät menestyä ja menestyvätkin. Emme iloitse toisten onnistumisista vaan, alamme heti miten kaivella niistä jotain negatiivista.

Tottahan tuo lienee. Meissä suomalaisissa näyttäisi asustavan sellainen hissukseen olemisen mentaliteetti. Pelko epäonnistumisesta ja ilkkumisesta estää yrittämästä ja onnistumasta. Ja siinä toisessa päässä: jos onnistuu jossakin, kannattaa olla ihan hiljaa, sillä muutoin saa helposti ylpeän maineen.

Kilven tavoin minäkään en oikein ymmärrä yhtälöä, jossa kärkkäästi varomme nostamasta häntäämme liian korkealle tai yrittämästä liikaa asioita, mutta samalla olemme valmiita suhtautumaan vähättelevästi sellaisiin ihmisiin, jotka edes uskaltavat ajatella keskimääräistä luovemmin saatikka jopa innovatiivisesti ja poikkeavasti ja vieläpä uskaltavat menestyä. Parasta näistä dissaajista on se, kun tämä Pelle Peloton epäonnistuu, sillä: ”Mitäs minä sanoin…”

Tuon epäonnistumisen pelon voi aistia jo ihan pienissä lapsissa. Alakoulussa ei uskalleta tavata ääneen vaikeaa sanaa, sillä se voi mennä väärin. Yläkoulussa pysytään puolestaan englannin tunnilla hiljaa, koska ääntäminen ei välttämättä suju oikein.

Tunnen muutaman Pelle Pelottoman. Heitä kaikkia yhdistää mielen rohkeus, kyky nousta tarvittaessa yleisen mielipiteen yläpuolelle ja taito ajatella toisin. Heillä on myös rohkeutta tehdä se kaikki pystyssä päin. He ovat yleisen mittapuun mukaan onnistuneet ja epäonnistuneet. Mutta aina he jatkavat matkaansa pystyssä päin.

Joten, kun minulta kysytään äitinä, mitä toivon jälkikasvulleni, vastaus on selvä. Toivon, että he uskaltavat nähdä rajojen ulkopuolelle, rohkenevat tarvittaessa haastaa vallitsevat käytännöt, eivät lannistu muiden vähättelevistä lauseista, että he uskaltaisivat myös ottaa epäonnistumisen riskin. Sillä tekevälle sattuu, muille ei niinkään 😊