Auringonpaistetta ja jäniksen jälkiä

Kirpeä pakkassää ja iltapäiväauringon viimeiset säteet viime lauantaina saivat ripustamaan kameran kaulaan ja tarpomaan läheiseen Lotjasaareen kuvausreissulle. Sen verran oli vettä jäällä, että varpaat kastuivat ja sormetkin olivat aika syväjäässä mutta olihan se sen arvoista. Aurinko sai hangen loistamaan pieninä timantteina ja lumi oli niin hentona puiden oksilla, että leijui alas ihan pienestäkin kosketuksesta. Ja se hiljaisuus, ääntäkään ei kuulunut. Aika täydellistä.

Täydellistä on myös jäniksen jäljet puhtaalla ja koskemattomalla hangella. Niissä on jotain maagista, joka saa aina ilon läikehtimään rinnassa. Niin pieni ja tavallinen asia ja silti jaksaa ilahduttaa joka kerta. Onkohan se joku juttu lapsuudesta? Pupun jäljethän ovat ne ensimmäiset, jotka jokainen oppii tunnistamaan.  Vai onkohan se juttu siinä, miten symmetriset ja kauniit ne ovat joka kerta? Olipa se mikä hyvänsä, mutta asiat ovat aika mallillaan jos jäniksen jäljet saa hymyn huulille.

Sunnuntaina tein ensimmäisen lenkin jäälläkin tänä talvena. Aamulenkki suuntautui satamaan ja kun jäällä näkyi jo muutakin liikennettä, niin päätettiin oikaista kotikulmille sitä kautta. Puhdasta hankea silmänkantamattomiin, yksinäinen hiihtäjä ja joku perhe päiväkävelyllä. Ja se aurinko. Sellainen fiilis, että ei oikein olisi huvittanut lähteä kotiin. Mutta koska olin yksin pikkupiskien kanssa, niin ihan kovin pitkälle en uskaltautunut. Kyllä se aina kaverin vaatii. Sen verran kuitenkin, että säännöllisin väliajoin piti pysähtyä ja kääntää kasvot kohti aurinkoa. Tankata pitkän kaamoksen jälkeen aurinkoenergiaa, d-vitamiinia. valohoitoa ja hyvää oloa.