Hampaanjäljet kaapinovissa ja muita terroristien tekosia

Hau vaan kaikille! Sadepäivä on kulunut meidän perheessä siivoushommissa. Siivotessa mieleen tuli taas kerran ajatus siitä, että meidän keittiö kaipaisi pientä faceliftiä.

köökki

Keittiö on ehtaa ysäriä lukuunottamatta pöytätasoja ja kodinkoneita, jotka vaihdettiin silloin kun muutimme taloon n. 6 vuotta sitten. Emme ole kuitenkaan keittiötä alkaneet suuremmin remontoida. Se saattaisi olla melkoinen riski. Koska meillä asuu myös pari pientä terroristia.

Remu ja Tuikku

Ei sentään terroristia, vaan terrieriä. Lienee paikallaan esitellä heidät teillekin. Etualalla patsastelee Remu ja taustalla kuikuilee Tuikku. He ovat parsonrussellinterrierejä. 

kaapit

Ja tässä on heidän aikaansaannoksiaan. Tähdennettäkööt, että eivät he ilkeyttään ole pureskelleet keittiönkaappeja, vaan siksi että vasemmanpuoleisessa kaapissa säilytettiin ennen roska-astioita. Ja tottahan toki niiden herkulliseen sisältöön oli päästävä käsiksi sillä aikaa kun isäntäväki oli töissä. Oikeanpuoleisen kaapin ovi taas kärsi hieman vaurioita kun se oli avattava siksi, että siellä kaapissa oli hyvä nukkua päiväunia. 

Roska-astiat muuttivat jo aikoja sitten ylös koirien ulottamattomiin. Kaapissa nukkuminenkin loppui, kun jostain syystä eteisen kaappi on nyt todettu mukavammaksi nukkumispaikaksi. Mutta ovia availlaan yhä silloin tällöin siinä toivossa, että sieltä jotain herkkua vielä löytyisi. Tai nukkumapaikka. Siksi emme ole vielä laittaneet tuumasta toimeen keittiöremontin kanssa. Koska ilmeisesti koiranhampaiden kestäviä kaapinovia ei ole vielä markkinoilla.

Tuikku

Mutta mitä yksistä kaapinovista. Olen onnellinen, että nämä terroristit vielä saavat olla kanssamme. Tuikku on jo 13 vuotta. Hän on yhä pirteä ja puuhakas, mitä nyt kuulo alkaa olla mennyt. Tai sitten se on vain valikoiva. Mene ja tiedä :)

Remu on vasta 10, joka ei vielä ole kovin paljon terrierille. Hänelle puhkesi talvella diabetes, joka on aiheuttanut meille paljon huolta ja murhetta. Meni monta kuukautta, ennen kuin sokerit saatiin hallintaa ja tippumaan. Loppukeväästä huokasimme jo helpotuksesta kun oikea insuliiniannos vihdoin löytyi ja Remun vointi koheni silmissä. 

Sitten tuli takapakkia kun yhtäkkiä huomasimme, että Remu ei näe enää kunnolla. Eläinlääkäri totesi pelkomme todeksi, Remulle on tullut kaihi, joka on diabeteksen melko yleinen komplikaatio. Kaihihan ei sisänsä ole vanhemmilla koirilla harvinainen ja usein koirat vanhetessaan menettävät näkönsä jopa kokonaan ilman, että se haittaa koiran elämää suuresti.

Remulla näkö huononi kuitenkin tosi nopeasti ja se on tehnyt tilanteesta tosi haastavan. Tällä hetkellä se on jo lähes sokea, kun vielä toukokuun alussa näkö oli ihan kunnossa. 

Kotona Remu pärjäilee ihan hyvin ja lenkilläkin sujuu kun vaan muistaa vähän ennakoida ja varoitella kynnyksistä ym. mitä hän ei enää itse näe.

Vapaaksi Remua ei tietysti voi enää laskea kotipihan ulkopuolella ja kaikki uudet paikat ovat ongelmallisia. Meillä oli aiemmin tapana viedä koirat autolla aina jonnekin uuteen paikkaan lenkkeilemään, koska niistä on hauskaa pästä haistelemaan uusia hajuja ja tutkimaan paikkoja. Nyt se ei oikein enää onnistu kun Remu ei teidä enää missä se on jos mennään autolla jonnekin :(

Mutta niin kauan nyt iloitaan yhteisistä hetkistä kun niitä vielä on. Niin kauan kun silmät eivät vaivaa Remua mitenkään (silmänpaine voi olla tosi kivulias koiralle jos sitä tulee) ja se vaikuttaa iloiselta ja reippaalta, elelemme hänen ehdoillaan. Remu osaa onneksi käyttää nenäänsä tosi hyvin ja nyt se nauttii mm. lelujen ja namien etsimisestä. Niitä voi piilotella sisälle tai pihalle. 

Remun tilanne on nyt muuttanut meidän kesäsuunnitelmia sen verran, että mihinkään reissuun ei voida lähteä kun häntä ei enää voi mihinkään hoitoon viedä. Enkä kyllä raaskisikaan jättää kumpaakaan pitkäksi aikaa. Pelkään, että tämä saattaa olla viimeinen yhteinen kesämme.

En uskalla edes ajatella miten elämä jatkuisi ilman rakkaita terroristeja. En varmaan kyllä enää raaski luopua edes noista pureskelluista kaapinovista. Ne kuuluvat meidän elämään. Kuten nämä kaksi pientä torahammasterroristia.