Äidit ja tyttäret

Tänään on äidin kuoleman vuosipäivä. Äiti kuoli päivä veljeni syntymäpäivän jälkeen, samaan kellon aikaan aamuyöstä, jona minä olen syntynyt. Erikoinen sattuma tai jokin mystinen tahdonvoimia, jota äiti osoitti myös taistelussaan syöpää vastaan, mutta hän ikään kuin kuolemassaan muisti meitä molempia, minua ja veljeäni, omalla koskettavalla tavallaan. Tästä päivästä kymmenisen vuotta sitten lähti etenemään minussa koti-ikävä, joka toi minut mutkien ja suurten muutosten kautta takaisin Suomeen, tyttäreni kanssa.

La petite soeur ...tyttäreni pikkusisko <3

Seitsemässä vuodessa olen ehtinyt toteamaan, että äitiä todellakaan ei enää ole täällä. Hän elää sydämessäni ja matkaa mukanani. On nyt aika luopua ja palata sinne mikä vei minut pois hänen luotaan hänen eläessään ja josta tuli minulle ...uskallan sen nyt myöntää ...enemmän koti, edelleen, kuin tämä maa mihin synnyin ja mistä aikoinaan lähdin. Muistan aina, kun äiti yhdellä vierailullaan sanoi minulle, että hänestä on surullista nähdä miten kauas hänen kulttuuristaan olin etääntynyt. Ne sanat jäivät ajatuksiini soimaan. Se kuinka paljon olinkaan etääntynyt, on tullut minulle hyvin selväksi näiden seitsemän paluuvuoteni aikana. En enää sopeudu, enkä kyllä sopeutunut nuorempanakaan ...siksihän kaiketi aina suunnittelin lähtöä, ihan nuoresta tytöstä asti. Senkin muistan, kun hän 1990 Marraskuussa, lähtöni aattona sanoi, että oli aina tiennyt tämän päivän tulevan, mutta ei odottanut sen tulevan näin äkkiä. Olin 22 vuotias.  

Eroani ja paluumuuttoani motivoi ja niihin vaikutti suuresti äidin ikäväni. Mikä minun olisi pitänyt tarkasti itselleni selvittää oli se fakta, että äiti todellakaan ei olisi enää täällä paluuni yhteydessä. Hyvin aikaisin paluuni jälkeen minulle tuli selväksi, että sama ehdottomuus ja pyyteetön valmius olla läsnä läheisille, pyydettäessä tai pyytämättä, oli käsitteenä hyvin erilainen suomalaisessa suku- dynamiikassa kuin mitä se on esimerkiksi Ranskassa. Tapakulttuuri täällä on haalea ja keskittyy ydinperheeseen. Ranskassa se on joskus jopa ylikuumentunut ja suuren suvun keskellä vahvasti elämistä, mutta ei koskaan viileä, haalea, kädenlämpöinen. Jos olisin antanut itselleni luvan, olisin katunut paluumuuttoani hyvinkin äkkiä, onneksi annoin havainnoilleni ja yritykselleni hyväksyä kuitenkin kaiken tämän ajan, sillä se selkeytti paljon ja erehtymättömästi, tällä kertaa, lopullista suunnanvalintaani elämässämme. Sekin, että ex- mieheni ja hänen perheensä, suuri sukunsa ovat pysyneet kaikki nämä vuodet minun ja tyttäreni vahvimpina tukipilaireina, jopa sieltä etäältä, kertoo paljon välittämisen asteesta. Tyttäreni isä ei olisi alunperinkään halunnut, että tulisimme Suomeen ja huomio, hänen ei olisi tarvinnut hyväksyä tuloamme Suomeen, mutta hienona ihmisenä hän koki ja uskoi, että minun, hänen tyttärensä äidin, oli tämä tehtävä, jo itseni, surutyöni ja ymmärryksenkin takia, muuten jatkaisin vain epävarmuudessa. Juuri nyt tajuan kuinka kiitollinen saan hänelle olla, enkä vain tästä mahdollisuudesta, vaan myös vahvasta henkisestä tuesta mitä häneltä ja hänen vaimoltaan, tyttäreni äitipuolelta, olen näiden eron jälkeisten vuosien jälkeen saanut.

Ma fille ...tyttäreni <3

Uskon kuitenkin, että äiti olisi varmasti kiitollinen, että yritin palata ja varsinkin siitä, että annoin hänen tyttärentyttärensä juurtua hetkeksi suomalaisuuteen (se millä hinnalla se tapahtui ei välttämättä olisi häntä kovin ilahduttanut). Kuten tyttärenikin on usein sanonut, on surullista ettei hänellä ole isovanhempia täällä ja perhe/suku on niin sirpaleinen. Me todellakin olemme olleet nämä seitsemän vuotta Suomessa, "me kaksi", meidän tytöt yhdessä ilossa ja surussa, minne maailma meitä kuljettaakin. Tyttäreni ikävöi sinne missä isovanhempia on vielä parissa sukupolvessa ja sitä vahvaa yhteisöllisyyttä mitä hänen ranskalais-italialainen perheensä Ranskassa pursuaa, joskus aikamoiseen sotkuun asti, mutta voi sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta mikä syntyy niistä hetkistä. Siellä ilot ja surut vatvotaan avoimesti suuren suvun kesken, eikä pinnistellä viimeiseen saakka kulissien ylläpidon kanssa. Se tunne mitä me molemmat kaipaamme on tuntea kuuluvamme jonnekin ...johonkin. Tuntea, että meidän seuramme on haluttua, eikä meidän tarvitse aina järjestää kaikkea, että näkisimme meille tärkeitä ihmisiä. Täällä kylmässä pohjolassa suoritetaan elämää, ja me haluamme takaisin sinne missä nautitaan elämästä ja sen muistakin iloista, kuin kuntosaleista ja lasten treenirumbasta. Voin nyt sanoa, että olen saanut tarpeeksi perspektiiviä elämäntavoilta tähän äitini niin rakastamaan maahan ja siihen maahan mihin minä rakastuin ja mille tyttäreni puoliksi kuuluu ja Ranska vetää vahvasti pidemmän korren. Haluan lähteä ennekuin en tunne enää mitään synnyinmaatani kohtaan. Vähän niinkuin eronikin tyttäreni isästä ...erosimme, kun välitimme vielä toisistamme, mutta elämämme katsoivat eri suuntiin. Nyt olemme läheisiä, eikä välillämme ole katkeruutta. Minusta se on hienoa kaikille osapuolille.

Yhden asian tiedän varmasti, jos tyttäreni vaistoaisi, että olen täällä onnellinen ja kokisin tulevaisuuden Suomessa toiveikkaana, niin hän ei ikinä pyytäisi paluuta Ranskaan minulta. Hän on täysin varma siitä, että minä olisin onnellisempi Ranskassa, sillä eihän minulla olisi aikaa siinä hulinassa ja perheen pyörityksessä liikaa hiljaisuutta pohtia ja hän tietää kuinka tykkään hössöttää ...en kuitenkaan halua tunkeilla, ja jos minusta tuntuu, että tunkeilen, alan vetäytymään. Haluan takaisin siihen välittömään eloon, missä tunnen, että olemme aina tervetulleita ja että saamme toivottaa tervetulleiksi. Uskon, että tyttäreni on aivan oikeassa ja Ranskaan paluun päätöksen myötä saapui levollinen rauha. Äitini ei paljoa elämässään matkustellut ulkomailla, mutta meidän kutsumana hän sai hieman nähdä mitä elämä maailmalla on. Hän oli hyvin suomalainen, kotkalainen nainen ja ylpeä siitä. Hän varmasti nautti lomistaan, mutta oli aina onnellinen paluusta kotiin. Äitiä ei kuitenkaan ole enää täällä, ei Suomessa, ei Kotkassa, mutta hänen uusi osoitteensa on minun sydämessäni ja sen mukana hän pääsee matkustamaan hieman lisää.

La folie et la joie ...la France ...la famille :)

Äidille ...älä huoli, kyllä tämä tästä, olenhan sinun tyttäresi. Jutta