Erään Naisen Pysähtyminen!

Kun eksynyt ihminen kulkee kovastikin itselleen haitalliseen suuntaan, eikä halua nähdä eteensä varsin huolella ja selkeästikin aseteltuja merkkejä polun mahdottomuudesta, tai tulkitsee niitä merkkejä itselleen ja tilanteeseensa räätälöidyllä mielivaltaisella tavalla, niin silloin elämällä ei ole juuri muuta mahdollisuutta, kuin asettua poikkiteloin ja pysähdyttää kulkija. Kulkijan lopulta havahduttua hän huomaa, ettei ole millään tiellä, vaan keskellä tiivistä rämeikköä, iho ja sielu täynnä haavoja ja ruhjeita väkipakolla etenemisestä sinne, missä ei ole mitään minne edetä. Miten itseään suht viisaana pitävä ja elämää jo ihan kiitettävästi nähnyt aikuinen nainen, oli joutunut tähän pisteeseen? Miten täältä pääsee pois, kun näköala oli kaikilta ilmansuunnilta aivan kasvoissa ja kropassa kiinni? Aurinko välkkyi paikoittain oksien välistä hentona säteenä, mutta siitä puuttui houkutuksen voima, vaikka olihan se kaunis. Keskellä rämeikköä oli vain yksi "Puu" jonka nainen näki, eikä se ollut nainen itse, vaan toinen runko jolle oli antanut ...ihan kaiken. Ansaitusti? Ei sittenkään ansaitusti, nyt hän sen näkee, mutta kun tunteet ottavat kaiken vallan, niin eipä ole järjellä montaa sanaa sanottavana. Nyt hän näki missä meni ja se oli "ei missään."

"Ennen kuin Liisa pääsi Ihmemaahan hänen tuli pudota."

Heinäkuun alussa elämä yritti, ei esimmäisen kerran, mutta ensimmäisen voimakkaita keinoja käyttävän kerran pysähdyttää jääräpäisen unissakulkijan. Yhdestä hetkestä toiseen nainen oli terveestä sairas. Viiltävä kipu iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Välilevyn pullistuma ja mahdollinen hyvin nopeassa tahdissa tehtävä leikkaus leijui ilmassa. Kyllä, se hidasti ja todellakin yllätti, mutta pysähdyttikö se? Ei, se ei pysähdyttänyt. Ehkä hetken naisen ajatuksissa välähti mielikuvia varoituksista, mutta "pelastava" ja harhaanjohdettu mieli vei taas mukanaan keskelle sitä maailmaa, mihin oli niin tuskalla kuin onnen tunteellakin tuudittaunut jo tovin. Nainen sai muutaman viikon päästä iloisia uutisia, pullistuma oli kuivunut mahdottomalta tuntuneella vauhdilla kokoon, eikä leikkaus ollut tarpeellinen. JEI! Nainen hihkasi ja jatkoi oloaan ja suunnitelmiaan. Elämä pyöritteli päätään hartiat lytyssä, miettien että "miksi tämä nainen ei herää? Mitä hänen heräämisensä ottaisi?"

Pysähdys!

Tuli Heinäkuun loppu. Puhelinkeskustelu katkesi ja nainen löysi itsensä kotiportaittensa alapäästä jalkaansa pidellen. Puhelin soi uudestaan ja huolestunut toinen kuulosti järkyttyneeltä. Kahdentoista tunnin sairaalakäynnin päätteeksi nainen palaa kotiin, kaunis punainen kipsi kolmesta kohtaa murtuneessa jalassaan, yksin. Kainalosauvat eivät miellyttäneet ja niiden aiheuttama kipu yläkroppaan ja käsiin tulisi tutuksi, niin, tuskallisen tutuksi. Kuusi viikkoa jalalle varaamatta, kotisohvalla, jumpaten, kahden kohdallani turmiollisen kerroksen väliä vaivalloisesti ylös alas liikkuen, samalla myrkkyä kielenpäältä sylkien, miettien, tuumien, raivopiirtäen, agressiokirjoittaen, lukien kaikkea ja ei mitään,  väistämättömiä, tilanteen väkisin pinnalle nostattamia ajatuksia paeten, joskus musiikilla niitä peittäen, ystävien, heidän, jotka ovat vahvasti läsnä elämässään niin hyvinä ja vähemmän hyvinä aikoina, tullessa ja mennessä ...rakas Jumala, kiitos kiitos kiitos näistä  ystävistä. Oli hiljaista ja yksinäistä, sillä olihan tyttärensä poissa vielä tovin "tapaturman" alusta laskien. Elämä otti pois paljon normaalista ja teki vikkelästi liikkuvasta, multitaskaajasta, hitaasti liikkuvan, vain välttämättömiin pystyvän, turhautuneen ja tuskastuneen. Tämän se otti se elämän naiselle tähtäämä herääminen.

Mun turmion "soturit."

Nyt on tämän tarinan naisella, minulla, allekirjoittaneella, katse Syyskuun puolessa välissä, jolloin vapaudun kauniista punaisesta kipistäni, jonka vankilasta tuli minun ulospääsyni. Kyllä, sitä on ollut jollain varsin hullulla tavalla jopa lohdullista katsella. Aivan kuin minulla olisi ollut siitä seuraa ja olihan siitä. Onneksi valitsin voimaannuttavan punaisen värin ja uskon, että sillä on ollut vaikustusta paljonkin kaikkeen mitä olen saanut ajateltua itselleni selväksi!  Kipsistä luopuminen tulee edustamaan minulle vahvaa symboliikkaa näistä haastavista kuukausista ja siitä alkaa kuntoutus ja entistä vahvemmille jaloille nousu hitaasti, mutta aivan varmasti. Kaikki tunteen kirjot on käyty läpi ja mahdoton eteneminen on pysähdytetty mahdollisuuksilla joita on ...voi niin mahdottoman paljon yhden elämän elää. Minä sain kuitenkin lahjan ja onnen onnettomuuden kautta ja varmuutta niin monista asioista. Seuloin itseäni paikoin rankalla kädellä, mutta suurimmaksi osin lämmöllä. Uskalsin vihdoinkin ottaa vastuun omasta onnestani ja elämän suunasta kohti todellista, eteenpäin vievää, jopa hyvinkin pitkälle raivattua polkua, ilokseni sain huomata silmieni hiljalleen auetessa. Tämä polku on väljä ja näköalaa on silmänkantamattomiin asti ja mikä ilahduttavinta, nyt ne auringon säteet alkavat olla hieman varjoa kaipaavia, totean "säällisen" tasapainon nimeen, minulle olennaisesti. Osaan arvostaa elämän valoisaa puolta, mutta se olisi aika piilossa, jos ei joskus joutuisi käymään pimeän ja kurjan kautta.

Kohti valon säteitä.

Paljon saa lukea milloin mistäkin siitä, miten tärkeää on olla peräänantamaton, ei saa luovuttaa, pitää puskea unelmiensa suuntaan ja näinhän se usein on. Vähemmän puhutaan mielestäni yhtälailla arvokkaasta, jos ei arvokkaammastakin taidosta, eli ymmärryksestä ja kyvystä luopua jostain sitten kun on sen aika. Pidän mittaamattomassa arvossa, paljon haasteita läpikäyneillä ihmisillä sitä, kuinka he lopulta löytävät voiman päästää irti asioista mitkä eivät enää palvele heidän omaa kokonaisvaltaista hyvinvointiaan. Se pyytää enemmän kuin asioissa roikkuminen, sen minä tiedän omakohtaisesti äärimmäisen hyvin. Arvostan rohkeutta ja voimaa päästää menemään ja kiitollisena, vihdoinkin sain tuta, että minussakin asuu tuo voima ja rohkeus. Tiedän kuitenkin myös sen, että vasta sitten kun on syvältä itsestään hakenut tuon voiman ja rohkeuden, ollut alaston tosiasioiden edessä, kantanut oman vastuun asioista, vasta silloin on todella valmis siihen. En pelkää yksinoloa painvastoin, nautin omasta seurastani ja ymmärrämme "toisiamme" olemmehan kautta rantain yhdessä kulkeneet. On kuitenkin hieman erilaista olla paljon yksin ja paikallaan pakon, kuin valinnan edessä. Kohdallani se oli se pakko pysähtyä, mikä toi elämän hallintani ja oman terveyteni ja hyvinvointini kiertotien kautta takaisin minun olemassaoloni keskiöön. Löysin piileskelleen vahvuuden itsestäni ja miten voimaannuttavaa on olla itsenäisesti vahva, ei nojata uuteen ihmiseen päästäkseen eroon vanhasta. Se on kova polku, mutta minulle korvaamattoman arvokas oppitunti siitä, mihin minä yksin, oman sisäisen voimani kantamana pystyn.

Tinkimättömästi itselleen rehellinen.

Nyt on minun metsässäni taas näköalaa ja metsää kerrakseen. Ne yksittäiset puut olivat ne kuinka rakkaita tahansa, joskus jopa nyt ja ikuisesti, niitä vaan on joskus harvennettava varmalla kädellä, että oma puu pääsee takaisin valoon ja juuret saavat uutta voimaa ponnistaa jälleen kerran ihan hieman vahvemmaksi. En ole kenenkään "sateen pieksämä vanha puu" eikä tuon laulun sanat saa minua sellaiseksi haluamaankaan. Moni "kaksi vanhaa puuta" on kaukaa kaunis, mutta lopulta ja usein, yhtä yksinäistä puuta paljon surullisempi yhtälö, kun sitä tarkemmin pääsee tulkitsemaan. Hiljaa opin luottamaan elämään ja siihen, että se kantaa kaikkein vaikeimmankin yli. Onnellinen voi olla vain itselleen rehellinen ihminen ja minä olen päättänyt olla onnellinen.

Lämmöllä, niin minulle itselleni kuin sinullekin,

Pitkän matkan alku ja päätepysäkki.

Jutta <3