Hei Sinä!

Osaisitko Sinä vastata siihen kuka minä olen? Minne minä olen menossa? Minne minä kuulun?

Osaisitko Sinä, tuntematon ja silti tutun rodun edustaja, kertoa miksi minun tieni kotiin, sinne rauhan satamaan on osoittautumassa, siltä näyttäisi, tavallista pidemmäksi?

Osaisitko Sinä kertoa, edes raa’an arvion siitä, että olenko oikealla polulla vai polulla ollenkaan?

Polttaako jo, vai tuleeko kylmän keskelle vieläkin hyytävämpi? Tarvitsenko kädet ympärilleni, vai riittääkö oma lämpöni?

Lokakuun kahdeksas 2016 ...

Mietin tänään "mun laiturin" äärellä, että onpa onni, että kun ihminen tuntee olevansa näin hukassa, tapahtuneista hämmentynyt ja epävarma elämän suunnasta, niin ainakin on Syksy.

Syksy ymmärtää ja se sallii. Sen pitenevät varjot, sen syvenevät värit, sen melankolinen huokaisu jokaisen putoavan vaahteranlehden leijuessa ilmojen halki taas maaksi tulevaksi.

Syksy antaa oikeutuksen itkeä ja huolen olla huoli, sadepäivien saattamana …

... jospa vain sataisi.

On lokakuun kahdeksas 2016 ja kaksi viikkoa olen katsellut kauneinta syysaurinkoa. Se on yrittänyt piristää minua, kuitenkin aika laihoin meriitein. Silti, esteetikkona kaiken kauneuden sen alla tunnustan.

Hei Sinä :)

Tiedän, että Syksyn tarkoitus on hyvä. Hän ei vain muista, että minä, oman tieni kulkijana ja hieman erilaisena Luojan luomana, herään sateen ja harmaan näkymättömään väriloistoon ja puhkean kukkaan.

Sade ja harmaa herättävät sisäisen luomisvoimani ja näen harmaudessa vain mahdollisuuksia sytyttää taivaan kannen väriloistoon.

Haluan itse maalata iloni, siksi olen haikein mielin …maisema ei ole suonut puhdasta harmaata minun sisäisen sateenkaareni näyttämöksi, vaan kullankeltainen on saanut minut painamaan pääni ja siristämään silmiäni.

En tunne juuri nyt olevani oman onneni seppä ...esteitä ja mutkia on pelottavan monia edessäni ja jotkut esteistä yltävät aina sinne taivaan kannelle asti.

Haluaisin maalata tikapuut sen korkeimman ylitse. Mutta aurinko paistaa, eikä se suo toiveeni toteutuvan.

Väriloistoa ...minun pensseliäni vailla :)

Toisia liika pimeys ahdistaa, minä uuvun liiasta valosta. Silti syvä uni ei tule, eikä ihmismieli lepää, juurikin koska liian monia säteitä tunkeutuu elämästä paikattujen kokemusten murusten säröjen lävitse.

Häikäisee.

Olen päivänsäde ulospäin. Hymyni on herkässä ja ihminen edessäni ansaitsee hymyn.

Olen autopilotilla ...hymyilen vastaantulijalle, koska tiedän miltä tuntuu hymyillä tuskan läpi ja miltä tuntuu jos omilla viimeisillä ilon rippeillä lähettämääni hymyyn ei vastata.

Päivänsäteiden leikkiä laskevassa auringossa ...

Sisälläni asuu pieni menninkäinen ja kuoreni peittää juuri se päivänsäteiden viimeisin sisarus, jota hämärä vetää puoleensa. Samalle hämärälle hän aina lopulta kuitenkin kääntää selkänsä juostakseen viimehetkellä takaisin valoon.

Kaksi niin kaunista, niin erilaista, toisilleen täydellistä ...toisiltaan riistettyä.

Minua ei pysty paljaalla silmällä lukemaan, koska minussa asuu piilotellen kaksi naista …hän joka nauttii valosta ja hän joka kutsuu hämärää luokseen.

Lähelleni pääsee vaivoin ...kysyn siis, antamatta juuri mitään itsestäni;

Osaisitko Sinä kertoa minulle, miten pääsen kullankeltaisen ja harmaan harmoniaan ja kuljenko oikeaa polkua, vai polkua ollenkaan?

Hetki harmoniaa ...sitä vain, en muuta, halajan.

Jutta <3