Isän monet kasvot

Yksi varhaisempia muistoja isästäni on, kun istun hänen sylissään upo- uuden Volvon ratissa, Karhuvuorelaisen kerrostalon edessä. Aurinko paistaa kirkkaasti ja musta Volvo kiiltää uutuuttaan. Äidin kertomana Volvon väri oli punainen, mutta koska näkemäni valokuvat ovat mustavalkoisia, muistan autonkin mustana. Äidin oli aina vaikea käsittää, kuinka vasta kaksi vuotias minä voin muistaa tuon hetken niinkin selvästi. En tiedä, mutta muistossani isä tuntui sillä hetkellä hyvin onnelliselta. Varmasti aikakin on kullannut tapahtunutta ja pienen tytön tahto nähdä isä sellaisena kuin olisi hänen toivonut säilyvän on sitkeässä. Oli miten oli, niin tuosta muistosta on tullut minun hauraan isä- tytärsuhteen kannattaja. Vanhempani erosivat, kun olin vasta hyvin pieni. Isä lähti merille ja näimme vuosiin äärimmäisen harvoin, vain silloin, kun hän kävi lomilla ja vieraili.

Äiti, isä, vaari, mummo, mummi, Taru-koira ja äidin kanalossa Tuija-serkku ...edessä olevaa rouvaa en tunne :)

Tähän samaan Karhuvuorelaiseen kotiin saapui jossain vaiheessa isän lähdön jälkeen uusi mies. Muistan hyvin, kun äiti esitteli hänet meille lapsille ensimmäisen kerran. Muistan missä sohva oli, ilta-aurinko paistoi ja sen, että tämä mies makasi sohvalla rennosti ja minä ja veljeni hypimme hänen päällään. Se ei häntä haitannut, vaan hän oli iloinen, leikkisä ja mukava meitä kohtaan. Tämä mies otti neljäksitoista- vuodeksi kantaakseen roolin, mihin oma isä ei valitettavasti pystynyt. Ei hänkään täydellinen ollut, kuka nyt on, mutta hän huolehti meistä, laittoi hyvää peri- suomalaista arkiruokaa joka päivä siiheksi kun äiti tuli töistä kotiin, otti osaa harrastuksiimme, varsinkin veljeni harrastuksiin ja otti sen aseman meidän perheessä, missä hänen rooliaan isähahmona en ainakaan minä muistaakseni kyseenalaistanut. Hänen lähtönsä sitten joskus paljon myöhemmin oli minusta hyvin surullista, vaikka kyllä minä ymmärsin, että hänen ja äidin suhde oli kulkenut matkansa päähän.

Äiti ja isä <3

Noin kolmetoista- vuotiaana pyysin mummoltani, isäni äidiltä, jonka luona perheen maatilalla, Kymijoen varrella, vietimme lähes kaikki kesälomat, isän osoitteen. Hän asui silloin Helsingissä ja halusin ottaa häneen yhteyttä. Nämä yhteydenpidon vuodet opettivat minut tuntemaan edes hieman isääni, tätä hyvin taiteellista, herkkää, tempperamenttista, elämän tarttumapintoja karsastavaa erakkoa, josta löysin paljon itseäni. Isä oli kuitenkin myös heikko ja jollain tavalla niin elämän lyömä, että oli vaikea rakentaa mitään mihin olisin voinut nojata. Äiti, ei koskaan maalannut isästä mustaa kuvaa, vaan antoi meidän ottaa itse selville kuka hän oli, se oli minusta äidiltä hienoa. Isässä oli paljon hyvää ja täydellisessä elämässä, olisimme voineet antaa paljon toinen toisillemme. Todellisuudessa, yhteisiä laatuhetkiä oli vähän ja siksi ne muutamat ovat ottaneetkin niin suuren tilan muistojeni kammarissa.

Täältä ikuisuuteen ...

Tätä kirjoittaessani tyttäreni rupattelee innostuneesti hänen ranskalaisen isänsä kanssa Face-Time:n välityksellä ja huulillani kaareilee leveä hymy. Oman lapsuuteni ja nuoruuteni kautta kokien, päätin vuosia sitten, etten tule koskaan tekemään lapsia, jos rinnalleni ei löydy ihmistä, jonka voin luottaa olevan siellä lastani varten tuli mikä tuli. Erolapsena minulla ei ole mitään utopiaa siitä, että kaikki ihmissuhteet olisi tehty kestämään ikuisesti. Jotkut kestävät (jotkut kovalla hinnalla?) ja jotkut eivät, niin se vain menee ja onhan se jopa järkeen käypää. Kuka sitä voi sanoa yhdestä päivästä toiseen, ettei elämä heittäisi sitä kierrepalloa ja mullistaisi kaiken mihin on siihen asti uskonut. Se, että elämä niin tekee on todennäköisempää kuin, että kaikki säästyisi muuttumattomana ja tasaisena. Tyttäreni isä on eron jälkeen osoittautunut vieläkin luotettavammaksi, välittävämmäksi ja hienommaksi ihmiseksi kuin hänen jo ennestään, erosta huolimatta tiesin olevan. Tyttärelläni on valtava voima rakkautta, tukea ja viisautta takanaan isässään sekä tämän perheessä ja minä en voisi olla enempää kiitollinen. Uskon vahvasti, että koko tämä meidän yhtälömme juuri tällaisenaan, uusperheenä, on mahdollistanut paljon enemmän hyvää, kuin jos olisimme pysyneet tyttäreni isän kanssa yhdessä. Hän on saanut isänsä uuden avioliiton myötä ihanan, rakastavan äitipuolen ja valoittavan pikkusiskon, siis vain enemmän hänelle tärkeitä ja hänestä välittäviä ihmisiä elämäänsä.

Isän perintöä ...taiteellisuus minussa <3

Tänään ei siis ole Ranskan isänpäivä, vaan Suomen. Meidän perheessä tyttäreni kautta äitienpäivää vietetään Suomen sekä Ranskan (äitipuolta muistetaan aina) ja isänpäivää Ranskan kalenterin mukaan. Veljeni isyyttä tuumin hymyillen ja sanoja, joista hän tulee aina niin vahvasti mieleen "rajat ovat rakkautta." Voisin sanoa, että hänen isäsuhteensa ei välttämättä ole ollut aivan sama kuin minun, ottaen huomioon, että itse asuin kaksikymmentä vuotta poissa Suomesta, välillä vain täällä vieraillen. Hänellä on kuitenkin ollut lapsuus samassa kodissa kuin minulla, vaikka senkin olemme kokeneet varmasti hyvin eri lailla, olemmehan aivan erilaisia ihmisinä. En tiedä mistä hän on esimerkkinsä ottanut vai onko hänen isyytensä heijastus hänen herkkyydestään ja luontaisesta taipumuksesta, mutta hän on vahvasti läsnä lastensa ja perheensä elämässä kaikkinensa. Arvostan sitä hänessä valtavan paljon.

Isän jatkumoa ...veljeni tytär Anni-Joutsen <3

Mietin usein heitä, jotka syyttävät maailman tappiin asti vanhempiaan milloin mistäkin (nyt en puhu lapsia ja nuoria fyysisesti tai psyykkisesti vahingoittavasta vanhemmuudesta ja mitä se pitää sisällään) ja kuinka he aina vetoavat vanhempiensa epäonnistumiseen ymmärtäjinä tai läsnäolijoina omaa toimintaansa puolustellakseen. Totuus kuitenkin on, ettei kenekään tarvitse olla kopio siitä mitä eivät itse arvostaneet. Äitiys ja isyys, vanhemmuus ei ole heikkohermoisille silloinkaan, kun lapsi ja nuori ovat helppoja kasvatettavia. Vastuu siitä, millä eväillä he tuonne elämän viidakkoon sopeutuvat, on suunnaton, eikä se ole ainoastaan omien vanhempien vastuulla, vaan koko yhteiskunnan, päiväkodin, koulun, valmentajien muutaman mainitakseni. Lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä ja jos se oma isä tai äiti ei jaksa, pysty, kykene, osaa, halua, omaa keinoja, niin silloin toivoisin ettemme kääntäisi selkäämme vaan päinvastoin, avaisimme sylimme ihan kaikkien lapsille, olisimme yhteisvastuullisia vanhempia sen hetken, mitä joku eksynyt meitä siinä roolissa tarvitsee. Siinä missä lapset ja nuoret tarvitsevat tukea, niin samoin tarvitsevat isät ja äiditkin vertaistukea, jonkun joka ottaa kopin tarvittaessa, edes hetkeksi.

Enkelit matkallamme tulevat ajoittain esiin luomaan valoa poluillemme <3

Kun viimeisen kerran näin isäni, oli se Kymijoen varrella, veljeni nykyisellä tontilla, eräänä sateisena kesäpäivänä. Ympyrä sulkeutui lapsuuteni maisemista aikuisen naisen iltapäivään, saman virran varrella. Olin silloin vierailemassa Suomessa ja äiti oli järjestänyt tapaamisen meille, alkuperäiselle nelikolle. Istuimme sateen ropistessa isän rakentaman laavun alla juoden pannukahvia ja rupattellen. Sovimme isän kanssa tapaavamme ennen lähtöäni seuraavana päivänä, mutta hän ei koskaan kyennyt paikalle. Syynä kenties moraalinen krapula menetetyistä mahdollisuuksista tai ihan vain supi-suomalainen krapula, joka ei koskaan varoittanut ajoissa tulostaan. Niin, isällä oli ongelma, kenellä niitä ei elämässään olisi, jokaisella omanlaisensa. Isän ongelma vei häneltä perheen, se esti hänen suunnattoman taiteellisen potentiaalinsa kukkaan puhkeamisen, se vei häneltä itsekunnioituksen ja lopulta hengen aivan liian varhain. En ole katkera, olen ehkä enemmänkin surullinen hänen hukkaan heitetystä elämästään. Samalla olen kuitenkin kiitollinen. Aina kun piirrän ja uppoudun siihen, niin tiedän mistä minä olen taiteellisen lahjakkuuteni perinyt ...kun katson tytärtäni, niin osaan varmuudella sanoa, että ilman isäni perimää hänkään ei olisi minun ja isänsä silmissä juuri niin täydellinen kuin hän on. Hukkaan heitetty elämäkö? ...nyt kun mietin uudelleen, niin se oli vain yhdenlainen elämä, sellaiseksi tarkoitettu ja hänen eletyksi elää. Siitä elämästä sai kuitenkin polkunsa niin moni uusi elämä ja niissä uusissa hän jatkaa kulkuaan ...kohti keskenjääneitä unelmiaan, kenties meistä jonkun toisen toteuttaa.

Kiitos isä elämästä, lahjoista kauneimmasta <3