Kun sydän on kahden kulttuurin oma ...

Loppianen 2017 ja tyttäreni paluu isänsä perheen luota Ranskasta, ei aivan heti tule unohtumaan, sillä siitä tuli aikalailla ratkaiseva hetki minun ja tyttäreni varsin liikkuvan elämänkaaren kohdalla. Kuuntelen tätä kirjoittaessani Lara Fabianin albumia "Ma vie dans la tienne" ..."minun elämäni sinun elämässäsi" ja tuon albumin titteliin kiteytyy minun elämäni johtotähti, tyttäreni. Hänen elonsa, olonsa, haaveensa, toiveensa ja ennekaikkea hänen elämää suurempi sydän, joka on vuosia tasapainoillut kahden maan, kahden kulttuurin ja niiden rakkaiden välillä. Sydämen sivistys on siunaus ja raskas risti kantaa samaan aikaan. Hän on nyt 14 vuotias ja on tullut tämän äidin aika kuunnella tätä herkkää, rakastavaa sydäntä, joka on selvästi koettanut pitää kaikkia osapuolia onnellisina, suojella heitä omalta surultaan, hyvästien raskaudelta, ikävän suurelta painolastilta ...aivan yksin. Vaikka luulin tietäväni, niin tiesin liian vähän. Tyttäreni alkaa väsyä elämään, jota minä olen kannustavasti ja ymmärtämättä lainkaan asian laidan muutosta nyt teinivuosien keskellä, kutsunut meidän hauskojen Hannah Montana fanitusvuosien laulun sanoilla "Best of both Worlds." En ole ollut täysin väärässä, sillä osan aikaa se niin olikin. Se ei ole sitä enää.

Rakas kantasatama ...Vellamo ...Kemi ...satamanosturit.

Ajaessamme lentokentältä koti Kotkaa kohti, otti keskustelumme aikalailla heti suunnan, jonka vakavuuden onnekseni osasin tällä kertaa ottaa vastaan oikein, hiljaa ja kuuntelemalla. Joululoma Ranskassa oli mennyt hienosti, mutta hän teki minulle heti selväksi, että perhe oli suorastaan surrut, etten minä ollut tällä kertaa mennyt mukaan. Hän katsoi minua kyyneliä kimmeltävien, kasvoihinsa vieläkin hämmentävän suurien silmiensä takaa ja sanoi hyvin vakavasti "äiti, Ranskan perhe rakastaa sinua. Heille oli raskasta, kun et tullut, koska he ikävöivät sinua yhtälailla kun he ikävöivät minua." Olin aivan hiljaa. Tiesin, että päätökseni olla matkustamatta tänä vuonna perinteiseen jouluviettoon Colmariin, ihanaan Alsacen regioniin, johtui täysin vaikean loppukesän ja alkusyksyn terveydellisistä haasteista. En vain jaksanut. Myönnän, päätös oli itsekäs ja olen sitä ehtinyt jo useasti katuakin. Kuinka itsekäs, sen ymmärsin vasta kun jouluaattona keskustelin ranskalaisen kummipoikani kanssa. Kuuntelin kyynelehtivää 21-vuotiasta sydän puristuksessa. Sitten kuulin, että äidinkorvikkeeni tatie-Denise perheineen ilmoitti tulevansa Suomeen tyttäreni rippijuhliin, vaikka eivät täysin ymmäräkään miksi roomalaiskatolinen tyttäreni haluaa tulla konfirmoiduksi luterilaisen kirkon yhteydessä (tuon selittäminen on aivan toinen tarina ja pitäisi tuntea tämä ihana, hyvin erityinen naisihminen ymmärtääkseen). He olivat vain todenneet, että jos Jutta ei tule meidän luoksemme, ei meillä ole muuta vaihtoehtoa, kun mennä hänen luokseen. Viimeisiä silauksia ja valintani seurauksia olivat tyttäreni isoisän pitkä ja liikuttava, täyteen kirjoitettu kortti, jonka sain uudeksi vuodeksi ja puhelinkeskustelu tyttäreni isoäidin, ex- anoppini kanssa päivää ennen kun hän veisi tyttäreni Zurichin lentokentälle ja edessä olisi jälleen yhdet tuskaiset jäähyväiset. Hän sanoi sen suoraan ..."muuttakaa takaisin Ranskaan, minä pyydän. Sinä olet yhtälailla yksi meistä kuin tyttäresikin." Kyynel ...iä.

Horisontti "mun laiturin" nokalta ...tuon yli kiipeäminen tulee olemaan kuin kohtisuoraa ylös taittaisi.

Tyttäreni kokee, että kaikki tämä tuska mitä hänelle rakas perhe Ranskassa joutuu läpikäymään ja pitkät kesät erossa, mitkä minä tasapainottelen ja rämmin läpi kuin usvassa, on hänen vikansa. Koska hän ei halua satuttaa äitiään tai isäänsä, niin hän kuuliaasti matkustaa tätä väliä, eikä tee vaatimuksia kenellekään, sillä hän ymmärtää, että ideaalia ei ole ja, että jonkun pitäisi luopua jostain itselleen tärkeästä. Tässä tapauksessa me kaikki ymmärrämme, että se olisin minä. Se olisi minun synnyinmaani, kulttuurini, rakkaani. Minä, joka olen tottunut elämään läpi elämäni aikalailla muiden ehdoilla, muita myötäillen, muiden onnen omani edelle laittaen. On jopa ironista, että työssänikin se on vahvin ja arvostetuin piirteeni, sopeutuminen erilaisiin ihmisiin, nopeisiin muutoksiin, vaikka kaikki muu romahtaisin, niin Jutta kyllä sopeutuu. Niin, niinhän minä teen. Tasapainoilen, tuen, hyväksyn, otan itseeni ja illan hiljaisina tunteina nielen kyyneleitä, hengitän syvään, rukoilen, kierähdän lattialle ja joogaan itseni uneen. Kyllä minulla selviytymiskeinoni on, mutta kaiken hinta alkaa olla, jos ei niin raskas etten sitä jaksaisi kantaa, sillä kyllä minä jaksan, mutta hinta alkaa olla sellainen, että minun on aika tehdä valintoja, jossa paino jakautuisi tasaisemmin oman onnellisuutenikin kohdalla. Valinta, missä he olisivat etusijalla, joilla on jotain todellista rakennettua mitä puolustaa. Minä vielä hapuilen, joten voin lopulta hapuilla siellä missä muutkin voivat hyvin. Suon sen tarttuvan minuunkin. Olen mahdollistajan roolissa ...kuten niin usein aikaisemminkin.

Tältä näyttää juuri nyt minun sieluni sopukoissa ...myrskyää suurin kontrastein. Kuusisen tieltä ihailtua auringonnousua Loppiaisena.

Tyttäreni ei puhu niinkään omasta tuskasta ja ikävästä, vaan kaikkien hänelle rakkaiden ihmisten tuskasta ja ikävästä. Hän ansaitsee, että me muut, minä, teen samoin. Siinä kotiin ajaessamme hän lisäsi vielä jotain, mikä mursi minun jo valmiiksi huteran vastarintani suureen, työlääseen ja kaiken mullistavaan muutokseen elämässämme. Hän sanoi "äiti, juttelimme isoäidin kanssa kahden, pitkälle iltaan viimeisenä iltana ja hän kertoi minulle, kuinka papa menee hänen luokseen itkemään ikäväänsä ..." Tuo tarina jatkuu, mutta sitä en enempää avaa. Tiesin silloin, että kukaan ei uskalla kysyä minulta, että olisiko mahdollista, että minä aivan vakavasti harkitsisin takaisin Ranskaan muuttoa. Entinen anoppini on ainut, joka asian on minulta suoraan pyytänyt, kaikki muut vaan toivovat, rukoilevat ja tasapainoilevat tämän kaikkia repivän tilanteen kanssa. Tässä minä nyt sitten taas olen, tekemässä valintaa elämässäni, mikä kieltämättä ei minua onnettomaksi tulisi tekemään, sillä rakastan Ranskaa, Ranskan perhettä, kulttuuria ja elämätapa siellä on paljon "minunpi" ja mielekkäämpi kuin suorittavan Suomen on ikinä ollut. Olen tarpeeksi kauan nyt paluumuuttajana elänyt arkeani täällä ymmärtääkseni, että mistä lopulta luovun ei mullistaisi ratkaisevasti, sillä olemme aikalailla lopulta yksin, minä ja tyttäreni. Silti ..."mun laiturin" vedenpinnan nämä hitaat jäähyväiset tulevat nostattamaan. Aikataululla 2018 vuoden loppu, eli tyttäreni pyytämänä "yläasteen haluan käydä loppuun, mutta sitten haluaisin, että muuttaisimme takaisin Ranskaan. En halua enää näitä jäähyväisiä, kaikkien ja varsinkin pikkusiskon lohduttomia kyyneleitä, kun lähden." Vastasin hänelle ..."kulta, olen aina sanonut, että minun kynnykseni muuttaa takaisin Ranskaan on matala, jos se on jotain mitä sinä haluat. Elämäntilanteessani tällaisena ei ole mitään mikä estäisi lähdön Suomesta." Haluan, että tyttäreni on onnellinen. Kun hän voi hyvin, minä voin hyvin. Haluan, että hänet lähelleen haluavat ihmiset saavat hänet lähelleen muunkin kuin elektroniikan välityksellä. Samalla tiedän itsekin olevani haluttu näiden ihmisten keskelle, joten tämä on uhraus, joka monella tavalla antaa lopulta enemmän kuin ottaa, vaikka ideaalia tuskin koskaan meidän tilanteessamme löytyy.

Uusi päivä ...

Suomea tuskin tulen liiaksi kaipaamaan, en löytänyt askeleitani kaikkien näiden seitsemän paluuvuoden aikana vaikka kuinka olen yrittänyt, pinnistellyt ja todistellut itselleni, että kyllä tämä tästä ...2018, lähdölle kaavailtuna vuonna tulee yhdeksän vuotta paluustani ja olen edelleen ilman todellisia siteitä, muita kuin synnyinsiteitäni, tähän maahan. Olisi vain yksi keino pitää minut täällä lopulta ...valitettavasti siihen en enää usko. Kuten näkyy, kirjoitan vain silloin, kun minulla on jotain todella painavaa sanottavaa ja kyynelten määrä tätä kirjoittaessani on ollut vuolas. Ulkona raivoaa ihana lumimyrsky ja ajattelin lähteä hieman sinne käpöttelemään, merenrantaan ...niin, sanoin että Suomea tulen tuskin kaipaamaan, mutta Kotkaa, Kotkaa tulen aina kaipaamaan. Satamanosturien siluettia, rantakiviin iskeytyvää vellovaa merta, mun laiturin merelle avautuman maiseman hengästyttävää kauneutta. Siinä maisemassa oli hetken kaikki minulle rakas ja hetken on vieläkin, mutta sitten on aika loppuelämälle, joka vie takaisin sinne missä kasvoin aikuiseksi ja missä tyttäreni haluaa kasvaa aikuiseksi ...niiden ihmisten lähelle, jotka ovat saaneet hiljaisen, mutta periksiantamattoman taisteluvoiton meidän tyttöjen urheasta "pakoyrityksestä."  

Aallonmurtajan suojeluksessa ...upea, rakas Kotka.

Siinä, että ihmiset ovat valmiita taistelemaan siitä, että kuulut heidän jokapäiväiseen elämäänsä, on jotain niin sydämellistä ja kaunista, että minä tiedän syvällä sydämessäni, että teen oikean valinnan. Se, että meillä on tällainen valinnan mahdollisuus on siunaus ...yritimme ja se on ihan ok. Rakkaus voittaa aina, ei aina sellaisena kuin sen oletamme, mutta aina se lopulta voittaa ...rakkaus on tekoja ja ne teot, ne lopulta ratkaisevat. Parempaa kompassia minun elämälleni ei ole kuin se minne tyttäreni sydän meitä ohjaa. Jos omani ei onnistu, ja pyörii päämäärättömästi ympyrää, niin onnistukoon hänen rakkautta sykkivä suunnan valinnassaan meidän molempien puolesta.

Kuvat ovat oodi Kotkalle ...otettu Loppiaisena 06.01.2017, ranskalaisittain Epiphany.