Lippakioski - karkki keskellä Katariinaa.

Kaikkea kaikella kiitos :)

Ajelin pienen punaisen Pariisittareni ratissa kohti nykyisen Katariinan kaupunginosan Tammikatua hymyillen. Hymyni takaa paistoi nostalgia, jonka tunnelmaa vahvisti taustalla hiljaa soiva saman niminen radiokanavakin ja aalloilla sopivasti Paula Koivuniemen surumielinen Maritsa (muistot äidistä vyöryivät mieleen). Mietin, että mitä muistan tästä miljööstä ja muistinhan minä vaikka mitä ja rapiat lisää. Katariinan vasta uudelleen avattu Lippakioski on seisonut paikallaan niin kauan, kun minun muistini jaksaa taaksepäin kurkottaa. Kioskin takana, nykyisen Englanninkielisen leikkikoulun tiloissa oli aikoinaan Puistolan oman pojan, Puustjärven Antin, lähikauppa. Sitä, että pitikö Antti myös kioskia pystyssä aikanaan, sitä en millään jaksa muistaa, mutta sen muistan että aikoinaan olin lapsenlikkana useasti hänen pienelle pojalleen. Noihin aikoihin, Antin perheen tiimoilta, liittyy aika dramaattinekin muisto. Mieleeni on jäänyt kaunis kesäinen iltapäivä, kun pyöräilin tuhatta ja sataa Tammikatua pitkin Puistolan rantaan, pienen pojan äidin lähettämänä, huutaen kuin hyeena juuri kalaan lähtevälle miesporukalle, rannasta jo irtaantuneessa meriläisessä, että "tule Antti kotiin, sinun pieni poika ei saa henkeä!" Tuo muisto on syvässä ja tässä siihen palatessani voin melkeinpä tuntea saman ahdistuksen mikä silloin valtasi nuoren tytön. Pieni poika selvisi, vaikka hieman pidempi sairaalareissu siitä koitui. Yksityiskohtia en enää muista, mutta päästän teidät kuitenkin jännityksestä, kyllä, kalareissu peruuntui, hyvästä syystä, ja kaverit, nämä Puistolan pojat, jäivät tukemaan huolestunutta isää.

Näillä on hyvä mennä :)

Lippakioski on siis saanut uuden pirteän elämän, pastellin sävyjen leikitellessä vuoroin puupinnoilla ja amppelikukissa, vehreässä ympäristössään. Mikä ilo silmälle ja mikä riemu kioskin hymyileville, innokkaille toimijoille. Kurkkasin sisään avoimesta lasiruudusta keskelle nomparellien, mansikoiden, vohvelitötteröiden ja, vaikka ei kuulemma vielä lopullisen valikoiman, niin jo hyvin runsaan jäätelövalikoiman kutsuessa katsettani harhailemaan. Esittelin itseni, toivotin onnea uuteen työhön runsaalle työyhteisölle kioskin sisällä ja pyysin saada luvan ottaa valokuvia blogiani varten. Pyyntöni sai innostuneita huudahduksia "ai että ihan blogiin?" ...kyllä, "ihan blogiin." ;)  Juttelin hetken aikaa kassa-vastaavan kanssa, joka oli hyvin otettu saamastaan luottamuksen osoituksesta, mutta totesi selkeästi juostavana ja oppimishaluisena työntekijänä, että muutakin toimintaa on hänelle alustavasti luvassa. Olin pakahtua jaetusta ilosta, sillä sitähän tämän kaltaisessa paikassa, yhteiskunnallisen yrittäjyyden mallin mukaisessa toiminnassa asiointi saa aikaan, vertaisiloa sydämen täydeltä.

Pilvikin halusi sydämeksi kaiken sydämellisyyden ylle :)

Kioskin sisällä jokaisella oli selkeästi työtehtävänsä, joita siinä harjoittelivat sitä mukaan kun asiakkaita kävi. Ystävällinen rouva ohjeisti yleisellä tasolla tekemistä ja tuttu nuorempi kasvo seurasi jäätelötötterön täyttöä kärsivällisesti. Sanottava se on, että enpä ole tainut koskaan todistaa vastaavanlaista keskittymistä, tarkkuutta ja arvostuksen osoitusta tekeillään olevalle työlle, kuin mitä minun jäätelötötteröni sai osakseen. Valitsin wanhan ajan vaniljan siksi, että jos on valinnan vaikeuksia, niin silloin ohjenuorana käytän "mene hyväksi todetulla", eikä metodini taaskaan pettänyt. Jäätelö oli tuoretta, erittäin hyvän makuista ja palvelu tasoa "helmi" kuten koko Lippakioskin toimintamallin ideakin.

Nyt on hymyssä lämpöä ja jädessä iloisen tekemisen meininki :)

Lippakioski työllistää joukon nuoria ja kehitysvammaisia. Se on kotkalaisen yrittäjäpariskunnan, Kotkan (huikean) Nuorisotoimen, Kotkan Ohjaamon, kehitysvammaisten nuorten Me Itse-ryhmän ja Kotkan Pyöräpajan (polkupyöriä vuokrataan kioskin yhteydessä) yhteistyön hedelmä (muutaman mainitakseni) ja palkkojen jälkeen tuotto menee hyväntekeväisyyteen. Tämä koko ajatus on niin hieno, paljon uskoa ja toivoa monelle tuova, eikä vähiten juuri tänä vuonna ja tänä samaisena päivänä 10.6.2016, tätä kirjoittaessani, kun Suomi vihdoinkin ratifio YK:n vammaissopimuksen. Lippakioski ylitti maaliviivan suunnannäyttäjänä ennen maamme virallisia tahoja, jos nyt ei ihan vuosilla niin arvokkaalla viikolla ja minusta se ansaitsee voittotuuletuksen aina Tammikadun Ankkalammen päästä Mansikkalahden rantaan asti.

mmmmm ... :)

On innostavaa, kun vanhasta tulee uutta niin, että siihen jo vuosien saatossa kiinni tarttuneet muistot voivat matkata mukana. Ainahan sitä toivoo, että vanha ei pääsisi siihen kuntoon, ettei sitä voisi enää korjata ja purku uhkaa. Olisi kiitollista jos pienen ihmisen, pieni suuri historia kullattuine muistoineen saisi elää eri miljöissä vuosikymmenestä toiseen. Se lohduttaisi, että vaikka täältä kaikki joskus lähdemmekin, niin meidän jälkemme säilyisi niissä rakennuksissa ja kaupunginosissa tai missä olemme elämämme pieniä suuria hetkiä saaneetkin viettää. Näin ihmiset tahtoen tai tahtomattaan tulevat osaksi toistensa elämänkaarta, olemmehan lopulta osa tätä yhtä ja samaa kiertokulkua. Lippakioski kuuluu noihin maamerkkeihin joiden toivon säilyvän ja ottavan "uusia elämiä" itseensä, kuten nyt on saanut tapahtua. Ja selväksi tulivat ne jo eletyt, kun siinä jäätelöä syödessäni muutaman wanhan Puistolan "joskus" nuoren herran tarinoita sivukorvalla kuuntelin. Hymyilin tyytyväisenä, että olin toteuttanut pienen, nostalgisen jädevierailuni, kuten viikolla olin itselleni luvannut. Tämä ei ollut spontaani vierailu, vaan tietoinen vierailu vanhan ja uuden äärelle.

Mielekäs työ tuo elämälle merkityksen :)

Lämmin kiitos Lippakioskin väelle ja huimasti onnea ja menestystä kera pitkän jatkumon!

Jutta :)

Karkki keskellä Katariinaa :)