Muutoksen tutut tuulet ...elossa, ei vaan olemassa.

Vianne and Anouk Rocher, ovat äiti ja tytär, Joanne Harrisin kirjoittamassa novellissa "Chocolat", josta on myös tehty koskettava, Lasse Halströmin ohjaama saman niminen elokuva. Olen ajatellut tuota tarinaa aamusta asti ja asetellut sitä rinnakkain minun ja tyttäreni aaltolikkeen lailla kulkevan elämän rinnalle. Välillä minua hymyilyttää, sitten tunnen kyynelten työntyvän ripsien välistä ja räpytän ne pois. Tarina kertoo ihmissuhteista ja kohtaloista sekä pohjoistuulesta ja sen tuomasta levottomuudesta äidin ja tämän tyttären elämässä ja tietysti se kertoo, huoh, suklaasta. Se kertoo myös kuinka levottomuus lopulta laantuu ja sen tuoman rauhan edessä Vivanne vihdoinkin vapauttaa äitinsä, Anoukin isoäidin, tuhkat pohjoistuulen vietäväksi. Äitinsä vaelsi koko elämänsä Vivanne matkassaan, mutta Vivanne kuunteli lopulta tyttärensä toivetta, sydäntäkin ja asettui aloilleen, pieneen ranskalaiseen kylään.

Mun rohkea, elämää hurjasti rakastava <3

Muutama päivä sitten tyttäreni otti puheeksi muuton. Hän on maininnut halustaan muuttaa Helsinkiin aina silloin tällöin sivuviitteenä, mutta tällä kertaa hän istui alas ja sanoi, että "äiti, olisi ihan oikeasti hyvä että muuttaisimme Helsinkiin. Voisin aloittaa Ranskan vaihto-oppilasvuoden jälkeen lukion Helsingin Ranskalais-Suomalaisessa koulussa ja sinullakin olisi nuorekkaana äitinä, suuressa kaupungissa, uusia mahdollisuuksia vaikka mihin." Hyvä Luoja että minä rakastan tätä minun ikäänsä huomattavasti kypsempää, viisasta ja syvän sydämen sivistyksen omaavaa ihanaa tytärtäni. Hän on vahvasti intuitiivinen ja hän hän jos joku tuntee minut ja mitä tarkoittaa, kun minä syvennyn pohtimaan ja vetäydyn pois muusta maailmasta. Tiedän, että hän vaistoaa minusta, että en ole onnellinen niinkuin voisin olla ja tiedän, että hän tietää, että olen päästänyt menemään jotain minulle hyvin tärkeää, mistä toipuminen tulee ottamaan sen minkä ottaa, paljon aikaa. Hän ei kysy, hän tietää kysymättäkin. Hän huolehtii rakkaistaan, se ilahduttaa, mutta myös tekee hieman surulliseksi, että hän kantaa huolta minusta, mutta sitä hän on tehnyt hyvin pienestä tytöstä asti, koska sellainen hän on. Ajoittain keskustelemmekin siitä, että vielä toistaiseksi minä olen se äiti ja hän se tytär, vaikka kyllä minä koen, että hän on minua kasvattanut enemmän kuin kukaan muu elämäni aikana, kuten minäkin häntä. Meillä kotona tunteita saa purkaa, koska ne kuuluvat elämään. Hyvät kuin huonotkin hetket ja niiden käsitteleminen on tärkeää vuorovaikutusta ja kotona ne on hyvä oppia. Tässä me kaksi taas olemme, yhdessä, uuden risteyksen, suuren muutoksen edessä. Sen toteuttamiselle on annettu muutama vuosi aikaa, joten mihinkään hätiköityyn emme ole rupeamassa. Yläkoulu ensin läpi Kotkassa, sitten vaihto-oppilasvuosi isänsä perheen luona Ranskassa ja paluu äidin valmistelemaan uuteen kotiin ja lukioon Helsingissä. Itse haluan lukemaan yhteisöpedagogiksi Kymenlaakson ammattikorkeaan, ja sekin mahtuu hienosti tähän aikaväliin. Ajatus kypsyy ja se tuntuu aivan uskomattoman hyvältä. Toivon kipinä on se ikkuna jonka takana sulkeutuvan oven ilmavirta puhaltaa auki uuteen alkuun. Vihdoinkin valoa ja ilmaa hengittää.

Me ollaan aina me <3

Kuuntelin tytärtäni. Ennen sitä kuitenkin, tyttäreni on tunnustellut ja mutustellut, tarkkaillut ja varmistunut minusta. Hän on kuunnellut minua sielunsa silmin ja nähnyt, että nyt on aika tämän äiti&tytär kaksikon ottaa elämän reunasta kiinni. Uskon, että jos hän näkee minut niinkuin minä itseni juuri nyt näen, niin hän on ymmärtänyt, että meidän täytyy hakeutua sykkeeseen. Meidän ei tule pelkästään vahvistaa olemassa olon pulssia, vaan etsiä uusi tahti vahvaan elossa oloon, noissa kahdessa olotilassa on vissi ero. Tyttäreni syntyi kansainväliseen ilmapiiriin Kreikassa ja on elänyt monen maan väliä ravaten nyt niin monta vuotta, että nyt kun varhaiskasvun vuodet ovat turvallisesti vietetty Kotkassa, niin hän kaipaa samanlaiseen sykkeeseen mitä elää silloin, kun on vuoro olla isänsä perheen huomassa Ranskassa tai Portugalissa tai minne maailma heitä aina kuljettaakin. Luulen, että vaikka olen kovasti toistanut itselleni ja kaikille jotka vain jaksavat kuunnella, että kaksi vuosikymmentä jatkuvaa, lähes viikoittaista matkustelua teki minusta anti-matkustajan, niin hän on oikeassa, me emme osaa enää sopeutua seisovaan veteen. En ole osannut asiaa tuolta kannalta itse ajatella, varsinkaan viimeisen parin vuoden aikana mitkä vietin valikoivasti sokeana, mykkänä ja kuurona kuplassa ilman ulospääsyä. Nyt kuitenkin, alan näkemään mahdollisuuksia vaikka mihin ja jos oikein tulkitsen niin sydämenikin on alkanut pumppaamaan toiveikkaammin. Usko ja toivo ovat palaamassa näiden uusien, tyttäreni tuomien tuulien myötä, ja ehkä rakkauskin on sitten joskus vain ajan ja paikan kysymys ...sillä taianomaisella kellon lyömällä, kun kaksi samankaltaista, samassa elämänvaiheessa olevaa aikuista ihmistä istahtavat samalle penkille, meren äärelle ja katseet kohtaavat ja jokin heitä suurempi vaan vie mukanaan. Merestä minun ei tarvitse luopua, ei sen äärellä elävistä unelmistani, enkä siitä kyllä tinkisikään, enkä luovu uskosta rakkauteen, niin rikki minua ei kukaan elämää ja onnea pelkäävä, ansaitsematon saa.

"Do not squander time,it's the stuff life is made of." - Gone With The Wind
Iloa ja valoa,voimaa ja herkkyyttä ...me kolme <3

Tästä ei tule tunnepohjalla helppo muutto ja siksi olen kiitollinen, että tyttäreni on niin kaukaa viisas, että ymmärtää ajan merkityksen suurten asioiden edessä. Olemme näinä paluumuuton jälkeisinä vuosina Kotkassa saaneet paljon, niin rakkaita ystäviä kuin onnen hetkiäkin. Olemme myös menettäneet meille rakkaita, mutta menetyksen katkeransuloiseen virtaan meidät on tempaistu mukaan jo tyttäreni ollessa hyvin nuori. Menetimme monia rakkaita traagisestikin ja kuolemasta on puhuttu ja sitä on käsitelty meillä usein vuosien varrella. Olemme myös paljon jutelleet hetkessä elämisestä ja elämään tarttumisesta, olemme puhuneet rakkaudesta ja siitä miltä sen tulee tuntua silloin kun on elämän suurien päätösten edessä. Olemme puineet sitä, että jos tulee se tärkeä hetki elämässä, kun toiseen ihmiseen itsensä tulisi sitoa, niin jos silloin tulee mieleen yksi näistä ajatuksista, että suuret tunteet kuuluvat vain suuriin romaaneihin tai tässä on ehkä parasta mitä minä voin saada, painotus sanalla ehkä, tai jos sillä hetkellä vielä miettii, että mistäköhän kaikki puhuvat kun he sanovat että jalat menivät alta ja perhoset lehahtivat lentoon, ehkä se ei ole minua varten niin SILLOIN ...rakas tyttäreni on saanut ohjeet juosta ja etsiä kaikki tuo mistä juuri noilla kysymyksillä olisi luopumassa. Elämä on aivan liian ainutlaatuinen lahja jättää kaikki kaunis kokematta vain koska ei usko itse olevansa sen arvoinen. Ei ole muita kahleita kuin ne mitkä itsellemme asetamme ja se onkin meillä monen keskustelun aihe. Lennä lapseni lennä, kuljen mukana puhaltamassa ilmaa siipiesi alle niin pitkään kun vain voin ja tuen aina kun tukea tarvitset, mutta edessäsi en esteenä seiso, kuten en tule koskaan seisomaan kenenkään muunkaan onnen edessä.

Me tytöt <3

Oman onneni eteen jäin surukseni seisomaan kaksi pitkää vuotta, hyväksyessäni vähemmin kuin mitä ansaitsen. Taistelin itseni kanssa uupumiseen asti ja yritin lentää pois liian monta kertaa vaikka sen ensimmäisen kerran olisi pitänyt olla viimeinen. Pitkästä aikaa juttelen tyttärelleni ajatellen samalla sanomisiani omalla kohdallani. Haluan hänelle sitä kaikkein parasta, sitä ainutlaatuista, sitä kun joku kunnioittaa ja rakastaa estottomasti, ehdottomasti ja rohkeasti. Minkä esimerkin olinkaan hänelle antaa ja juuri pahimman kaltaisesta tyytymisestä, viimeisimmässä suhteessani. Arkoja ja pelokkaita varten on haaleat liitot ja ihmissuhteet, ei meitä varten. On uskomatonta, että tyydyin itse niin vähään ja että uskoin ja elin pelkistä tyhjistä sanoista vailla todellista merkitystä ja aivan liian kauan. On siis tullut aika suunnitella pitkälle, valmistella hyvin ja silti elää hetkessä nauttien työstä,rakkaista,arjesta ja juhlasta. Minun on levollinen olla juuri nyt, koska vaikka tiedän, että monia tunteiden värittämiä hetkiä on edessä, niin minun ja tyttäreni tulevaisuuteen on vihdoinkin näköalaa mikä viehättää ja kutsuu luokseen. Haluan ottaa tämän ajan, minkä Kotka meidät vielä saa pitää ja minkä saamme vielä tässä kauniissa kaupungissa viipyä, kootakseni, eheyttää ja vahvistaa itseni, haluan kouluttautua ja löytää uudelleen sen herkkänäkin vahvan naisen, jonka tiedän sisälläni asustavan. Olin hetken aikaa heikko ja luulin olevani avuton ja pääsemättömissä, mutta tämä puolen vuosisadan mittainen tie minkä olen kulkenut tänne päästäkseni, on ollut niin vaiherikas, silmät avaava ja uskomattoman kasvattava, että eihän tätä naista, minua, voi kun lopulta rakastaa, sen verran montaa sorttia vaiherikkautta sisälläni elämän makuisesti juhlii.

Wait for it ...
supi supi ...wait for it ...
Happy :D

Lopulta, minä ja tyttäreni, olemmeko vai emmekö ole kuin Vivanne ja Anouk tarinan alusta? Ehkä hieman, ehkä aikalailla, ehkä emme ollenkaan (suklaata rakastamme estottomasti). Missä sitten lieneekään se meidän pieni ranskalainen kylämme lopulta, aika näyttänee. Totta kuitenkin on se, että se rohkeus ja ennakkoluulottomuus kaikkea uutta ja muuttuvia elämäntilanteita kohtaan, mikä asuu minun tyttäressäni, ovat ne täysin samat piirteet mitkä asuivat minussa, kun 22 vuotiaana pakkasin laukkuni, hyppäsin ensimmäistä kertaa elämässäni lentokoneeseen, tuntematta yhtäkään ihmistä määränpäässä ja rakentaessani elämän maailmalla mikä oli ajoittain suurta ja hyvin kaunista, joskus haastavampaa, mutta aina kasvattavaa. Se, että olen tuon rohkean elon siemenen osannut hänelle kasvatuksessa eteenpäin siirtää tai ehkä hän, Buddha-lapseni, vain syntyi viisaana ja varmana, oli miten oli, niin se on yksi suurin ilon aiheeni. Tiedän nyt varmasti, ettei pelko tule olemaan hänen esteensä mihinkään ja mikä ihaninta, vielä toistaiseksi, noin murkkunakin, hän haluaa äitinsä vierelleen matkalle uuteen. Otan ne hetket kiitollisena vastaan ...liikkeessä ja aina muuttuvassa elävässä elämässä.

Viannen lailla minäkin kuuntelin tytärtäni, mutta minun tyttäreni haluaa elää maailman ympäri ...pysähtymisen aika meni jo.

" Ja oman elämän viisaimmaksi guruksi voi osoittautua oma lapsi." - Marikka Bergman "Pientä elämää etisimässä" Ranskan serkut ja minun valo <3

Jutta <3