Paluumuuttajan elämän kevät.

En tee pitkää esittelyä, jos laisinkaan, siitä kuka minä olen ja mistä minä tulen. Tämän blogin koko sydän on tehdä juuri sitä, hiljalleen avartaa allerkirjoittaneen moniNaista maailmaa. Maailmaa mikä minut on muokannut, maailmaa mikä minua muokkaa kohti hamaa hautaa ja maailmaa mitä minä toivon muokkaavani matkalla tuohon samaiseen osoitteeseen. Jos onni potkaisee, niin toivon muokkaavani sitä jopa hieman paremmaksi, kuin mitä se oli ennen minua. Sinä, vastaantulija polullani, ihminen elämässäni, saat olla onnistumiseni tuomari ja lautamiehistö. Lopulta kuitenkin, kun minä olen poissa, en enää välitä jos epäonnistuin, mutta jos loppupeleissä tunnen itse olleeni kasvun ja ilon lähde edes kouralliselle, niin vain sillä tulee olemaan merkitystä. Kaikki muu on rätinää linjoilla, hieman ärsyttävää, mutta ei "hengenvaarallista." Jep, hirteishuumori oli tarkoituksellista. Jos sanavalintani kuulostavat tummilta niin uskokaa kun sanon, että ne eivät sitä ole minulle ja toivon, ettei sinullekaan kunhan hieman paremmin tutustumme.

Mun laituri ...jos nämä pitkospuut saisivat puhua, niin olisin aikalailla alaston. Tänne olen vuodattanut paljon ja tämä paikka vastasi parantavasti.

Jotain minun on varmasti hyvä avata itsestäni jo heti tässä vaiheessa. Rakastan melankoliaa. Se ruokkii minua ja ilman sitä olen eksyksissä. Minulle elintärkeät polaariset ovat ilo ja melankolia. Tarvitsen niitä molempia tasaisina annoksina. Vuosinani maailmalla tunsin joskus suurtakin tuskaa siitä, ettei sieltä löytynyt samankaltaista, lohduttavaa, syvää sisäistä kaiverrusta, kuin mitä tunnen kun esimerkiksi katson tummaa, myrskyä enteilevää merta, sieltä mereltä Kotkan saarta kohti puskevaa ukkosrintamaa, tai sateen kastelemaa suomalaista metsää. Ei, sitä samaa ei maailmlta löydy ja sen kadonneen melankolian kaipuun kanssa elin yhdeksäntoista vuotta, kunnes vihdoinkin ymmärsin, että siellä kaukana tuo huono kopio suomalaisesta melankoliasta oli ahdistavaa, vahvaa juurettomuutta, mutta palattuani, täällä, kuin juuri minua varten vesitetyillä rannoilla, se tunne voimaannutti minua. Tunsin itseni, jos en nyt sentään ehjäksi noin heti äkkiseltään, niin tunnistin mahdollisuuden eheytymiseen, hiljalleen, ajan kanssa. Se, että seitsemäs vuosi paluumutosta on täyttymässä ja olen vasta hiljattain löytänyt kiinnipitävää pohjaa ankkurilleni, on tullut yllätyksenä. Olin pitkään poissa, joten kaiketi se on hyväksyttävä, että palaan henkisesti, hitaalla vaihteella takaisin.

Ebba ystävän mökillä. Rohkeasti kohti uutta.

Edelliseen viitaten, näin Instagramissa tänään tekstin, mikä kolahti aikalailla. Se osui ja upposi kuten kuluneesti usein sanotaan. Yhtäkaikki, oivalluksen siinä upoksiin sukeltaessaan sinne sieluni syvyyksiin, huomasin miettiväni neljään otteeseen että jep, jep ,jep ja jep ...viides kohta, siinä minulla on vielä tekemistä. Jaan tekstin kuten sen luin, englanniksi, koska käännökset vaan eivät yleensä koskaan toimi oikein:

"Denial, anger, bargaining, depression, acceptance ...the 5 stages of waking up."

Olen pinnistellyt seitsemän vuotta vahvalla mentaalillani ja kertonut itselleni, että kaikki on juuri niinkuin haluan. No tuota, tässä viimeisten kuukausien aikana olen oivaltanut, että NYT, vasta nyt olen valmis ottamaan oikeita, rehellisiä, eheytymiseen lopulta johtavia askeleita elämässäni. Menneen maailman reppu roikkuu enää muutaman langan varassa selästäni ja taakkani ei ole enää taakka, vaan kuin lopulta loistavasti sujunut kurssi elämästä, jonka suorittamista pelkäsin, ihan vain siksi, koska olin niin kahlittuna omassa riittämättömyyden ja uskon puutteen tunteessa, että olin antaa periksi ja tyytyä johonkin muuhun, kuin mikä oli minulle tarkoitettu. Olen valmistumisen portilla ja mitä parasta, vasta sen kynnyksen yli mentyäni, nähtyäni omien oivallusteni tuloksena, eheytymiseni ottavan ensimmäiset askeleensa, silloin voi minun elämäni uusi kevät alkaa. Uskon, että ihminen on valmis seuraavaan vasta, kun hän on päätellyt kaikki tarpeelliset langat entisestä. Alan olla vapaa menemään eteenpäin.

Rakas syksy, "mun" rakas laituri ja kaikki minulle niin merkittävä minkä sen edessä näen. Kuva ehkä valaisee miltä melankolia minulle näyttää.

Olen nähnyt puoleen vuosisataan monta kevättä (käytän tuota määritelmää elinvuosistani, koska se resonoi menneen ajan arvokkuutta ja pidän siitä. Leikkisällä mielellä kuitenkin,koska en kärsi ikääntymisestä,nautin siitä). Viimeiset seitsemän paluuni vuotta olen kammonnut kevättä. Olen toivonut kesän ohi juuri siinä nopeassa yhdessä päivässä, millä Suomen kesän pituutta usein piikitellään. Olen suorastaan kurkoittanut kohti syksyä, sen väriloistoa, sateita ja lopulta sen paljaita, tummia puita. Syksyinen metsä oli kotini, se minne olin kaivannut niin, poissaollessani. Talvi oli siis nautinnollinen jatkumo syksyn tuomasta pimeydestä. Talven tullen sain käpertyä piiloon omaan kotiin, kynttilöiden, takkatulen ja piirustuslehtiön ääreen, tai someen ajatuksiani pakoon, jos siltä tuntui. Talvi antoi sosiaaliselle erakolle anteeksi halun vetäytyä. En tiedä halusinko vain pitää itsepintaisesti kiinni maailmalla saavuttamastani erilaisuudesta, vai pelkäsinkö sitä miten erilainen koin olevani ja kuinka yksinäiseltä minusta ajoittain tuntui, varsinkin joukossa monia? Mene ja tiedä. Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Mennyt talvi oli ensimmäinen sitten paluuni mistä en kummoisemmin nauttinut. Lieneekö syy siinä, että paluuni pari ensimmäistä talvea olivat lumirikkaita, kuten silloin joskus kauan sitten. Nautin kuin lapsi niistä loputtomista nietoksista ja kolasin lunta intoa puhkuen, höpisten samalla hämäriä hyötyliikunnan autuudesta, siinä missä naapurit olivat varmoja että olin hullu. Mennyt talvi ei tuntunut muulta kuin pitkältä ja jopa turhalta lopulta. Olin siis ensimmäisenä ihmettelemässä, kun kevään ensimerkit saivat minussa heräämään palavan halun nähdä kesän, kuin kauan poissaolleen ystävän. Olinko minä, kevään lapsi, vihdoinkin löytämässä tieni kotiin? Uskon, että lopulta levottomuus sisälläni hiljenee. Uskon, koska olen kokenut sen tunteen, useasti viimeisen parin vuoden aikana. Kestääkö se? En omaa kristallipalloa, mutta nyt tiedän, että se tunne on mahdollinen, vaikka sen saavuttamiseen meni näinkin kauan.

Suomalaisen luonnon helmassa olen kotona. Ihanat omppopuut.

Joskus täytyy lähteä pois voidakseen palata. Mitään en antaisi pois, jotain lisäisin, mutta tarinani on uudessa alussa, lapsuuden maisemissa ja tällä kierroksella haluan kirjoittaa itseni sen pääosaan. Olisin iloinen jos jaksaisit taivaltaa kanssani.

Jutta :)

P.S. Kaikki kuvat ovat minun ottamiani ja isosti #juttajuttu'ja