Pitkä matka kotiin

Tyttäreni sanoi minulle eilen ajomatkalla lentokentältä kotiin, että "äiti, oletko huomannut, että me kaksi ajatellaan ihan liikaa?" Ai, että olenko!? Olenhan minä, joten miten oikeassa hän olikaan! Olen kuitenkin myös taipuvainen uskomaan, että jos haluaa itsensä kanssa edetä ja oppia elämään onnen täyttämää ja itselleen rehellistä, tarkoituksenmukaista elämää, niin se ajatustyö vaan täytyy tehdä ja ennen kaikkea ihan vain itsensä kohdalla kaikkein ensimmäisenä. Muilla ei tulisi olla kuin onnea täydentävä rooli, sillä onni tulee kummuta itsestä, muuten astelemme elämäämme hyvin heikoilla ja haurailla jäillä. Olen tehnyt suuren virheen vasta taannoin siinä, että olen olettanut onnen tulevan jonkun toisen ojentamana. Toinen virhe oli, että tielleni valikoitui ihminen, joka ei ollut millään tavalla kykeneväinen onnea minulle suomaan, mutta hetkellinen sokeus ohjasi minua kovastikin harhaan ja teki pahaa jälkeä matkallaan. Tiedän nyt, että tie millä kuljen ja jolle pääsy on vaatinut hyvin paljon ponnisteluja, hellii, huoltaa ja hoivaa minua itseäni ja ilokseni nuo onnekkaat ihmiset lähelläni, haluan uskoa, saavat paljon syvempää rakkautta ja huolenpitoa osakseen, kun minä annan rakkauden itseäni kohtaan opetella kunnolla roihuamaan. Yin-jooga, tuo minun sydämeni valittu täsmähoitona, yksi asana kerrallaan, vie minua kohti sitä mikä minua kutsuu. Otan vastaan aitoa, rehellistä ja tulevaisuuteen kulkevaa läsnäoloa tässä hetkessä ...kohti sisäistä kotiani.

Kotkan ja Kaakon kulkijani kaihoisana nauttii merestä ja pilvilinnoista :)

Tänään kävelin hyvin tietoisesti näiden monien mielessäni myllertävien ajatusteni ja uskollisen seuralaiseni, koirani Ebban kanssa sielunmaisemissani, upean ja henkeäsalpaavan kauniin merikaupunki Kotkan rannoilla ja olipa kristallin kirkasta siellä pääkopassa kerrankin. Huomasin siinä kävellessäni saavani vastauksia kuin huomaamatta pieniin kysymyksiin siitä miksi, milloin, mihin, kuinka ja niitähän riitti utelias kun olen. Ymmärsin Tervaleppälehdon poukkoilevien merenrantapolkujen, sammaleisten kivien ja kantojen, taivaisiin kohoavien mäntyjen, haapojen, hiekkarantojen yli kantavien pitkospuiden, etäällä näkyvien Varissaaren kallioiden ja kimaltavan meren äärellä miksi koti-ikäväni maailmalla oli ollut niin musertava. Aivan kuten mieleni ja ajatus onnesta, niin sielunikin on kaivannut kotiin. Tulla synnytyksi tähän kaupunkiin on ollut yksi kaunemmista lahjoista mitä äitini on minulle perinnöksi jättänyt ja häpeän punan noustessa kasvoilleni muistan hyvin kuinka olen tätä kaikkea kritisoinnut heikoilla hetkilläni ja taistellut jäsenet jäykkinä tänne takaisin asettumista vastaan ...Kesäkuun viidestoista tulee kahdeksan vuotta. En halua enää pyristellä vastaan, eikä minun enää tarvitsekaan, koska olen valmis olemaan tässä ja nyt.  Aivan kuin tuon ottamani kuvan laiturilla istuvan naisen, joka silminnähden nautti siitä, että saa asua tämän kaiken kauniin äärellä, olla kotkalainen, hengitellä tätä kaikkea sisäänsä uskomattoman rauhan- aura ympärillään. Nainen laiturilla ei koskaan nähnyt kuvaansa otettavan, mutta tunsin niin syvää sielunsiskoutta tätä täysin vierasta naista kohtaan, ja liikutusta siitä kuinka hän näytti ymmärtävän täysin sitä onnea minkä äärelle hän oli istahtanut. Hänen syntymäoikeutensa on asua tässä kaupungissa ja nauttia Sapokan lempeästä keväästä koska hän voi. Häntä siinä ihmetellessäni tajusin, että niin voin minäkin.

Kotkalainen nainen kaiken kauniin äärellä :)

Ajatusteni kanssa istahdin vielä Eban kanssa Tulikukon terassille Roobois kupissa ja suojaisessa nurkkauksessa saimme hetken fiilistellä saapuvan kesän olotiloja, pikku purtiloiden saapuessa ja lähtiessä mereltä merelle. Ei siis vaan jokseenkin vain aivan kirjaimellisesti näin "Voit viedä tytön pois Kotkasta, mutta et Kotkaa pois tytöstä." En ole palannut turhaan tai harhaan ...olen palannut kotiin. Alan olla hyvin läsnä fyysisesti niin kehossani kuin mieleni sopukoissa ja sen minkä keho kokee oikeaksi, sen myös mieli sekä paljon, pitkään ja hartaasti etsinyt sieluni sopukka on hiljalleen löytämässä. Pitkä paluu kotiin ja matka jatkuu nyt täällä, kotona. Pääasia on se, että eteneminen tapahtuu kasvaen ihmisenä. Haluan jatkaa oppia kuinka elää itselleni ...se on myös tyttäreni harras toive. Olen kuulemma jo aivan tarpeeksi kauan tyytynyt vähempään kuin mitä ansaitsen ja samalla lähettänyt pois sitä mikä voisi minulle olla hyväksi, aivan kuin en uskoisi todellista onnea ansaitsevani ...hän on aivan oikeassa, viisas lapseni ja kotini sydän, missä se milloinkin sijaitsee.

Veneranta Mansikkalahdessa jossa meijän Ankkaa puunattiin aina kevään tullen ...lapsuusmuistot :)

 

Jos haluat löytää mun olotilan tämän aamupäiväisten oivallusten jälkeen, niin mun korvalapuissa soi ihana Anna Puu ja biisi mikä löysi siinä patikoidessani minut täysin oli "Melankolian riemut."

Ymmärryksen kaunis katse :)