Rakkauden armo vai armottomuus?

Jokaisessa päivässä on ainakin kaksi hetkeä, milloin huomaan kuin varkain siirtyväni ajatuksissani sinne minun sydämeni syvinpiin sopukoihin. Sinne missä asuu kaikki rakkaus, periaatteet, arvot ja sielunmaisema, pelot ja voima, mitkä minua elämässäni ohjaavat. Nuo hetket ovat myöhäinen ilta, juuri ennen nukahtamista ja aikainen aamu, juuri ja juuri heränneenä. Paljon on tapahtunut, ei vaan minulle, vaan myös rakkailleni ja tutuilleni. Elämä on päättänyt ravistella monia meistä, jokaista tavallaan ja yksi päivä, joskus vain hetki kerrallaan, yritämme kovastikin ottaa kiinni ymmärryksen takinliepeestä tai hihansuusta, mistä tahansa mikä avaisi meille tapahtuneen tarkoitusta ja oppia. Monia on kysymyksiä, miksi minä, miksi me, miksi minun rakkaani, miksi rakkaus ei riittänyt tai ihan vain simppelisti, miksi? Liian usein vastausten määrä jää kysymysten tulvan alle, onhan elämällä tapana antaa vastauksia pitkällä aikavälillä niin, että ihminen kypsyy vasta etäisyyttä ottamalla vastaanottamaan ja näkemään minkä roolin haasteet hänen elämässään lopulta olivat näytelleet.

Alussa ihminen havainnoi niitä mitkä yhdistävät ...maisemat kertovat paljon.

Minulla on paljon tuttuja, mutta vain pieni määrä hyvin läheisiä ja äärimmäisen rakkaita ystäviä. Vaikka kyllä minä aina tunnen ja tiedän ketkä ovat he jotka todella ymmärtävät minua ja monisärmäistä persoonaani, niin ei ole mitään mikä puhuu todellisten ystävien puolesta niin kuin ne hetket, kun haasteet ovat suurimmat. Omalla kohdallani, kuten olen tämän kesän kirjoituksissani varmasti joidenkin kohdalla jo kyllästymiseenkin asti tuonut esille, haasteet alkoivat reiden venähdyksestä jalkapalloa pelatessani, jatkui välilevyn pullistumalla ja siitä sitten suoraan jalkapöydän usean luun murtumalla sain kuuden viikon "koipi kaholle ja irti maasta"-tuomion. Tuo "kolmiyhteinen tragedia" on kohta lusittu, enkä koe kuntoutumisen alkamista tuohon perään edes haasteena vaan siunauksena, sillä saanhan jalkani maahan ja voin taas liikkua omaehtoisesti. Tuo kaikki ei ole mitään siihen verrattuna, että kaiken tuon käsillä olevan ajan kanssa jouduin pohtimaan suhdettani erääseen ihmiseen, josta oli tullut minulle ei vaan hyvin rakas, vaan ehdottomasti tunnetasolla sielunkumppanini. Yksin ajatusteni keskellä en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin särkeä, omatoimisesti, väkipakolla, täydessä umpikujassa oman sydämeni miljooniksi sirpaleiksi ja se on ollut elämää suurempi haaste minulle. Tuon ihmissuhteen rikkominen jäi minun vastuulleni ja tulen jollain tavalla tekemään surutyötä siitä aivan loppuun asti, niin kokonaisvaltaisen tuskallista se on. Joiltakin ihmisiltä puuttuu rohkeus ja uskallus elää rakkautta, enkä voi kuin olla äärimmäisen surullinen heidän puolestaan. Kaikilla meillä on siellä aivan lopussa hetki, kun huomaamme, että elämme elämää lopulta meitä itseämme varten. Synnymme tänne yksin, erillisinä sieluina ja lopulta lähdemme täältä kaikki yksin. Tuo viimeinen hetki on se milloin moni on katunut ettei elänyt sitä, mitä sydän eniten halusi. Haluan laskea sen siunaukseksi itselleni, että minulla on mahdollisuus uuteen alkuun ja uuteen rakkauteen, jonain päivänä, kaiken tämänkin jälkeen, enkä ole tuomittu tyytymään kädenlämpöiseen velvollisuuden taakkaan, koska tuo jälkimmäinen olisi varma kuolema ilolle mikä minussa kaikesta huolimatta elää vahvasti. Cheekin suurta viisautta "mielummin muuttunut kuin juuttunut" ei voi liian usein toistaa ja todeta kuinka totta se onkaan.

Hetki ennen päätöstä mikä muuttaa kaiken ...ikuisesti.

Luin tänään monta Niina Kuokkasen kirjoitusta hänen http://inthemiddle.fi blogistaan ja olin hyvin herkkänä sen jälkeen. Hän käy useassa kirjoituksessaan läpi eroaan ja siihen johtaneita syitä ja olin aivan otettu siitä kuinka rehellisesti, avoimesti ja kuitenkin kunnioittavasti ja tulevaan valoisasti suhtautuen hän hyvin vaikeaa elämänvaihettaan lukijoilleen avasi. Sain Niinan kirjoituksista voimaa avautua itsekin, sillä uskon tämän olevan terapeuttinen ja itseäni voimaannuttava tapa päästä vaikean ajan yli, hiljalleen. Arvostan niin suuresti ihmisiä, jotka ottavat vastuun omasta onnestaan eivätkä alista itseään muiden kritiikin ja arvostelun alle. Ihmisiä jotka eivät todellakaan kumarra yhteiskunnan korrektiuden alttaria kohti, sillä kaikki asiat kuin ihmisetkin kyllä selviävät, kun hyvää tahtoa ja kykyä ymmärtää toista ihmistä riittää. Kun elämän suuret päätökset tehdään rakkauden ehdoilla, kahden ihmisen välisen romanttisen rakkauden ehdoilla, ei minun kirjoissani voida mennä vikaan. Näin sujui omakin eroni aikoinaan tyttäreni isästä. Vaikeaa se oli usein, olihan kaiken muun lisäksi kyseessä mullistava paluumuutto Suomeen aivan toisesta maailmasta, mitä olin elänyt 19 pitkää vuotta. Nyt kuitenkin, 7 vuotta eron jälkeen, on vaikeaa edes kuvitella, että mikään muu ratkaisu olisi ollut enempää oikein. Tyttäreni isällä oli minusta oikeus vielä, kuten minullakin, siihen ihanaan romanttiseen rakkauteen, minkä me olimme menettäneet yhdessä työskentelyn ja kaveruuden keskellä ja olen vilpittömästi onnellinen hänen ja vaimonsa, tyttäreni äitipuolen, puolesta. Yhden ihmisen hetkellinen epäonni on usein toisen ihmisen onni ja egolle onkin hyvä eron hetkellä löytää hyvä piilopaikka, mutta tulemmekin nyt siihen, mitä itsekin totesin alussa, että kun tapahtuneeseen saa tarpeeksi välimatkaa ja antaa ajan tehdä tehtävänsä, niin huomaakin, että kaikki meni siltikin juuri niinkuin piti. Jos on niin onnekas elämässään, että kesken kaiken rakkaus odottamatta eteen tuodaan palavana ja ennenkokemattoman vahvana, niin on kyllä minun sydämeni syvissä sopukoissa ihmisen suurin synti olla vastaamatta siihen. Itse yritin, epäonnistuin, koska en vain jaksanut enää uskoa ja toivoa. Silti uskon vahvasti, että minä en tässä lopulta ole se joka eniten menetti, sillä minulla on vapaus elää uudelleen vahvoja tunteita, ja ilman niitä vellovia ja villejä perhosparvia vatsassani kieltäydyn, tätä yhtä ainutlaatuista elämääni, elämästä. 

Hetki kun oli mahdollisuus perääntyä ...
...vaikka peräänyminen oli ensi hetkestä lähtien liian myöhäistä ...

Viimeisen seitsemän vuoden sisällä olen seurannut monen muunkin vierailua rakkauden haudalla. Olen nähnyt kuinka ne kyyneleet hiljalleen kuivuvat, ryhti suoristuu ja ennekuin minä hitaana etenijänä ehdin edes tajuamaan on jo uutisia uusista kihloista, häistä, vauvoista. Miten rohkeaa! Niin, minä en ole uskaltanut tuohon samaan. Ne muutamat vakavammat suhteet hyllytin, vaikka hyviä miehiä he olivat, mutta jos se ei tunnu kaikin puolin joka solulla oikealta eikä se vie jalkoja alta niin se ei ole minua varten. Tunnen itseni, tiedän että se vaatii sellaisen minulle ihmeellisen ihmisen, joka ei määrity ulkoisesti vaan ihmisen sisällön merkitys minulle on korvaamattoman arvoinen. Pitkän suhteeni päätteeksi lupasin itselleni etten tyydy, enkä ota vierelleni ketään vain siksi että sellainen pitäisi vierellä olla, vaan tällä kertaa sen täytyy kolahtaa kuin metrihalko. Minulla on kaikki oikeus vaatia tuota eikä yhtään vähempää. Määritän oman elämäni onnen ja onnettomuuden ja sen suurta osaa näyttelee seura jossa elämäni päätän viettää. Kolmisen viikkoa sitten päästin pois kaiken sen mikä täytti lähes kaikki mitä halusin ...kaksi vuotta minä jaksoin toivoa, mutta sillä asetelmalla se oli kaksi vuotta liian kauan. Silti, ilman tuota lopulta sydämeni särkenyttä suhdetta en olisi saanut tietää kuinka paljoon minusta toisen ihmisen kanssa on, kuinka auki voin sydämeni toiselle ihmiselle avata ja kuinka pitkälle voin itseni raahata vain hippusella uskoa, liian vähällä yhteisellä ajalla ja kauniilla sanoilla vailla tekoja ...uskomattoman pitkälle. 

Kahleet ...ihminen ei kuulu kahleisiin mille normit heidät alistavat ...

Niin kumpaa se todellinen kaiken järjen vievä rakkaus onkaan, armollista vai armotonta? Se on molempia. Se, että saa rakastaa edes hetken palavasti on minulle kaiken armottomuuden väärti. Kaikki hyvä loppuu aikanaan jos roolit eivät ole oikein jaettu, jos asetelma on jo aloituksessa mahdoton ja valinnat ovat ajaneet vuosien kuluessa perustelujensa ohi, mutta vain rohkea ja vahva ihminen uskaltaa hypätä elämään niin, että se tuntuu. Lopun edessä voi olla varma siitä, että on elänyt oman tiensä itsensä löytäen ja itselleen rehellisenä, mutta vain jos on rohkea. Jos minun täytyy elää jäljellä oleva elämäni etsien uudelleen sitä tunnetta, kun toinen ihminen on kuin jatkumo minusta niin olkoon se sitten minun tieni. Yksinkin on parempi olla, kuin elää ihmisen kanssa toivoen, että tämä olisi joku toinen. Tuo tilanne olisi verrannollinen minun pahimpiin painajaisiini, eivätkä painajaiset kuulu minun tulevaisuuden suunnitelmiini. On selvää, että kun kysyn "mitä rakkaus tekisi?" niin vastauksesta tiedän aina, elänkö rehellisesti itseni kanssa vai toisten ihmisten hyväksyntää varten, pelossa muiden mielipiteiden vankina, maallisen mammonan motivoimana, ja näin itseni ja oman onneni kieltäen. Onni elää rohkeudessa rakastaa kaiken muun yli, todella rakastaa, sillä kaikille ei sitä mahdollisuutta tarjoudu koko elämänsä aikana. Todella surullista on se, kun jotkut heittävät sen mahdollisuuden taivaan tuuliin, ja se jos jokin on heidän ja läheistensä kohdalla se suurin tragedia, sillä omaa onnettomuuttaan ei voi peittää teeskentelyn ja pinnistelyn taakse, eikä itseltään pääse pakoon aamun ensimmäisinä ja illan viimeisinä, hiljaisina, paljastavina hetkinä.

Hetki jolloin oli vain mahdollisuuksia ...
Malja rakkaudelle ...jos se tuntuu, olet elossa <3

 

Jutta <3