Yksi suomalainen tyttö,kaikilla mausteilla!

Syyskuun 21 päivä vuonna 2002, Karayanniksen klinikalla, Rodoksen saarella, kävi mielessäni aivan varmasti kaikkea taivaan ja maan väliltä, mutta ei sitä, että jonain kauniina koulun päättäjäispäivänä valokuvaisin tytärtäni ystävineen, Kotkan Keskuskoulun (vanhan kouluni) julkisivun edessä, siniristilipun liehuessa taustalla. Kaikkea muuta paitsi sitä, sillä eihän sitä lastaan synnyttäessä tule mieleenkään, että viimeistään kuuden vuoden päästä sitten erotaan ja minä palaan kauan poissaolleena äitini kulttuurin kehtoon (selitän myöhemmin). Ei, sitä ei mieti eroa, lähinnä sitä miettii, että miten selviytyy vanhemmuuden haasteista, sen iloista ja suruista, tai minun tapauksessani, että onkohan siellä masussa lasta ollenkaan, kun kukaan ei suostu ulos tulemaan. Niin, jos jokin sinivalkoinen lippu silloin silmissäni vilahteli, niin se oli lähinnä Kreikan sellainen tai Ranskan tricolor, punainen raita lisänä, Marseillen raikuessa taustalla, jos nyt jokin kansallislaulu piti sillä hetkelllä mainita tätä hyvin eurooppalaista perhettä kuvatessani. Tuo kaikki oli silloin ja tänään on tänään.

Ystävyys ankkuroi! Jo joutui armas aika!

 

Tyttäreni ensimmäiset vuodet olivat kerrassaan ihania (ja lisäyksenä edelliseen, kyllä siellä masussa lopulta oli ihan oikea lapsi). Sain pitää hänet lähellä jäädessäni kotiin häntä kasvattamaan, tai kuten olen useasti todennut, muruni mun on aivan varmasti kasvattanut minua enemmän kuin minä konsanaan häntä. Tämä on ollut vuorovaikutuksellinen yhteistyö, jossa viisas Buddha-lapseni vie kyllä kunnian ennen minua. Hänen synnyttyään silmät apposen ammollaan, hiljaa ihmetellen, kuin todetakseen että "jaahas, täällä sitä taas ollaan", sai minut toteamaan isälleen, että meille syntyi vanha sielu. Sitä synnynnäistä sydämen viisautta olen saanut ihmetellä viimeiset 13 vuotta, välillä itseäni nipistellen, että olinko minä todella osallisena häneen. Oma tahto hänellä oli voimakas hyvin pienestä. Se kuitenkin kätkeytyi sivusta katsojilta ja joskus jopa meiltä vanhemmilta hiljaisen ja tarkkailevan persoonan taakse, kunnes hän käsillä olevaa asiaa (mikä se milloinkin oli) tarpeeksi kauan pohtineena ilmoitti, mitä olin päättänyt hiljaa itsekseen. Loistava esimerkki tästä on eräs syksy, kun matkustimme talveksi Ranskaan. Perille päästyämme kotiin, Colmarin kaupunkiin Alsacessa, hän ilmoitti kylmän rauhallisesti, että haluaa mennä kouluun missä muutkin lapset Ranskassa käyvät. Hän oli kolme vuotias. Kuva olisi ollut hyvä saada meidän vanhempien kasvoista, kun vuoroin vilkuilimme toisiamme ja päättäväisen näköistä pientä pellavapäätä edessämme. Minä äitinä, menettämättä tahtiakaan, heitin kehiin häpeilemättä marttyyri-kortin ja kysyin parhaalla, säälittävällä äiti-naamallani, että "cherie, etkö ole onnellinen maman kanssa kotona?" Vastaus tuli P.I.S.T.E.E.L.L.Ä. tikkukirjaimin, "minä haluan mennä kouluun!" Isänsä, mokomakin petturi, hymyili ja totesi, että "D'accord, huomenna soitetaan heti läpi hyvät l'ecole maternelle-osoitteet." Olin tyrmistynyt. Olin kaavaillut pitäväni tyttäreni kotona ainakin kuuteen ikävuoteen, mutta tulipahan selväksi, ettei tämän maman kannata pahemmin ihmeellisiä kaavailla, koska tyttärellä näytti olevan varsin selvät sävelet jo tuolloin, mihin elämäänsä liikuttaa ja aivan omasta takaa.

Vasta kun minä olen tarpeeksi tuuminut ...ei ennen. Vapaus ankkuroi!

Vuosia eestaas Kreikan ja Ranskan väliä matkustaessamme tyttäremme oppi olemaan aina "se uusi tyttö" tai "se erilainen tyttö" joukossa. Kreikassa hän oli se pieni blondi tummahiuksisten lasten meressä ja Ranskassa hän oli "se tyttö joka vain kävi talvella." Selittänee paljon myös sitä miksi hän haluaa aina puolustaa kiusattuja, sillä vaikka hän ei kokenut koskaan tulleensa niinkään kiusatuksi, niin hän kyllä sai tuntea olevansa erilainen, jotenkin joukkoon kuulumaton. Hän halusi asioita ja kun hän halusi, ei mikään häntä estänyt. Kielimuuri ei estänyt häntä haluamasta baletti tunneille. Hän kävi niillä koko tuon ensimmäisen syyslukukauden, ja täysin tanssimatta. Ihmettelimme opettajan kanssa, että miksi hän halusi tulla tunneille. Hän vain katsoi, kun muut tytöt tanssivat. Tuli syyskauden päättäjäisnäytös ja päätimme tanssiopettajan kanssa, että tilaamme tyttärellemme esiintymisasun, koska hän halusi ja koska hän halusi myös mennä lavalle. Olimme jännityksestä ja Rodoksen lämmöstä hikikarpaloilla, sekä vanhemmat että tanssinopettaja, tuumien, että miltäköhän se yksi keskellä seisova pieni tyttö näyttää siinä kun muut tanssivat. Mitä vielä, kun musiikki alkoi, Hän tanssi! Hän tanssi aivan kuin kuuluikin, muiden mukana, keskittynyt, totinen ilme kasvoillaan. Hän osasi kaikki askeleet, tiesi paikkansa ja vei osansa päätösniiaukseen asti. Me kolme, vanhemmat ja tanssinopettaja, hypimme ylösalas taputtaen ja kyyneleitä pyyhkien, "Bravo" ilmoille kiljuen. Tytär laskeutui alas lavalta ja sanoi "minua ei saa puskea, kun olen valmis niin tanssin." Hän oli neljä.

Joko? ...äiti saattaa ankkuroida joskus vähän liikaakin;)

Äitini sanoi kerran Kreikassa luonamme vieraillessaan, että hänestä oli surullista miten kauas hänen kulttuuristaan olin kulkenut. Äiti toivoi, että tyttäreni omaisi jotain suomalaista, jotain kotkalaista. Varsinkin kotkalaista. Usein tätä mietin ja hyvin surullisena siitä, että äiti, mummo, ehti kuolla (liian aikaisin) ennekuin näki mitä hänen tyttärentyttärestään oli tuleva. Tänään jos häneltä kysyy, että mitä kansallisuutta koet olevasi, hän vastaa "olen suomalainen tyttö ja sitten vasta ranskalainen." Tämä ei välttämättä tunnu hyvältä hänen isästään joka on vahvasti ranskalainen, vaikka hyvin kansainvälisen elämän onkin elänyt. Hyvänä esimerkkinä on juuri nyt uusperheemme välillä käymämme jatkuva keskustelu uskonnosta. Tyttäremme kastettiin aikoinaan Roomalais-Katolisen kirkon jäseneksi Ranskassa. Hänen italialainen isoisoäitinsä on harras katolinen eikä meille tullut aikoinaan mieleenkään kyseenalaistaa minkä kirkon jäseneksi hänet kastamme. No nyt se on sitten aiheena tapetilla koska ensi kesänä on rippileirien aika. Tyttäreni on ohjeistanut minut hoitamaan asiat niin, että hän voi osallistua rippileirille, eikä kuulemma pienen hienosäätöeron kristinuskoa tunnustavien eri kirkkokuntien välilä tulisi olla esteenä TAI sitten hän vaihtaa protestanttisen kirkon jäseneksi. Sanottakoon tässä, että rippileiri kyllä onnistuu, mutta itse konfirmaatiosta vielä keskustellaan. Minusta aika hassua jos ei koko paketti onnistuisi, olenhan minäkin kummitäti katolisen kirkon kirjoissa ja kansissa, nimellä Saint Juliette. Pyhää Juttaa kun ei ole, vielä, eikä ainakaa protestanttista pyhää Juttaa, hih. No kuitenkin, tyttären isä on laittanut Napoleonimaisen jalkansa maahan ja sanonut, ettei halua kirkon vaihtoa, kun tytär on jo niin suomalaistunut muutenkin, että ranskalaisuutta ja sieltä perittyä pitää myös vaalia. Henkilökohtaisesti olen samaa mieltä. Mitä sanoo tämä omapäinen jälkikasvumme? Hän sanoo, että kun hän täyttää 15 vuotta, voimme olla mitä mieltä tahansa, sillä silloin hän voi aivan itse valita P.I.S.T.E.

Koti ankkuroi ...rakkaus ankkuroi.

Tänään hän päätti seitsemännen luokan yhdeksän arvosanalla. Aikamoinen suoritus tytöltä joka kasvatettiin neljän kielen sekamelskalla, monenmoisilla mantereilla ja jonka suomi oli aikalailla huteraa, jos sitäkään hänen aloittaessaan ensimmäisen koululuokkansa Haukkavuorenkoululla syksyllä 2009. Tänään häntä valokuvatessani "mun laiturilla" ja meidän molempien koulun edessä ystäviensä ympäröimänä mietin, että kuinka paljon se onkaan häneltä vaatinut, että hänestä kasvoi sittenkin äitini pelkojen vastaisesti ihan suomalainen tyttö, kotkalainen tyttö. Minun monilla mausteilla höystetty, monien maiden kulttuurien rikkauksin varustettu pieni, hyvin kotoutunut maahanmuuttajani ...minkä sopeutumisen voimavaran hän omaakaan. Se tulee palvelemaan häntä vielä monin tavoin elämänsä polulla ja toivon, toivon todella, että saan olla matkassa mukana mahdollisimman pitkään.

Asenne ankkuroi! Hali maailmalle, olkoon se hyvä hänelle.

Jutta :)

P.S. Joudun kiirehtimään, koska täällä meillä alkaa parin tunnin päästä yhden kuvan työistä "yllärisyntymäpäiväyökylä" ja minun tulee lähteä evakkoon ainakin hetkeksi. Minulle on suotu lupa tulla yöksi kotiin ...kuitenkin ;)

Yhteiset hetket ankkuroivat.