Haaveesta totta - Ihmettä ja Unelmaa!

Huh heijakkaa tätä arkea taasen! Sitä jotenkin kuvitteli että ehtisi näitä postauksia kirjottelemaan hiukkasen useammin kuin kerta viikkoon, mutta näköjään nyt on hujahtanut viikko niin nopeasti, ettei millään ole ehtinyt - tai sitten oon ollu niin väsynyt etten yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa yhtään mitään.

Tuossa ekassa postauksessani jo kirjoittelinkin vähän esittelyä, mutta pikkuisen voisin jatkaa vielä meidän perheen synnystä. Mieheni kanssa ollaan tavattu vuonna 2007 yhteisen lauluharrastuksen myötä. Aloitin itse laulamisen gospelkuorossa tammikuussa 2007 ja mieheni liittyi samaiseen kuoroon syksyllä 2007. Tammikuussa 2008 alkoi seurustelu ja kihloihin menimme kuukauden seurustelun jälkeen - nopeaa eikö, mutta kun sen Oikean löytää niin miksikä ei? Omaan yhteiseen kotiin muutimme heti maaliskuussa. Hääpäiväkin lyötiin lukkoon piakkoin ja ihana, rakkaudentäyteinen päivämme koitti elokuussa 2009 kun astelimme alttarille ja ystävämme vihki meidät <3

Oli alusta asti myös selvää, että perheenlisäys olisi tervetullut melko pian. Mutta sepäs ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista. Olen haaveillut lapsesta ja äitiydestä ihan pienestä saakka. Nukeilla leikin 14-vuotiaaksi saakka ja ensimmäisen hoitolapseni - 3viikkoisen pojan - sain ollessani 13-vuotias. Tulevaisuuden haaveisiini on aina liittynyt lapsi. Äitiys.

Kului vuosi, eikä vauvahaaveet näyttäneet vihreää valoa. Pettymystä toisensa jälkeen. Kun vuosi oli kulunut, päätimme lähteä selvittämään mahdollisia syitä siihen miksei tärppää. Muistan ikuisesti meitä hoitaneen lääkärin sanat: "Me emme täällä etsi mitään vikaa kummastakaan, me etsimme keinoja joilla haaveestanne saadaan totta." Tuo oli ehkä parasta mitä tuossa tilanteessa saatoin kuulla. Ja siitä se sitten lähti. Vuosien hoitokierre. Hormoneja, pistoksia, pillereitä, polilla ravaamista ym... Kerta toisensa jälkeen. Vuodesta toiseen. Välillä piikitin itseäni ravintolassa, välillä töissä. Toisinaan tuntui, että elämässä ei muuta ollutkaan kuin nuo hoidot. Mieheni jaksoi uskoa Ihmeeseen paljon vahvemmin kuin minä. Onnekseni hän valoi sitä luottamusta ja uskoa minuunkin. Yhdessä jaksoimme.

Kun sitten kolmen ja puolen vuoden lapsettomuushoitojen jälkeen, IUI-hoidot tuottivat tulosta ja raskaus saatiin alkamaan, olo oli enemmän kuin epätodellinen. Ei sitä voinut millään käsittää. Miehen kanssa tuijoteltiin kahta viivaa ja olo oli sekava. Itkettävän onnellinen. Vihdoinkin! Meille tulee vauva! "Se on varmastikin poika", totesi mieheni! Raskausaika oli kyllä fyysisesti todella rankka. Pahoinvointi oli jäätävää ja yrjöralli jatkui viikolle 26 asti. Välillä piti käydä tiputuksessakin kun mikään ei pysynyt sisällä ja paino alkoi laskea. Vauva sai työnimekseen Ihme, sillä sitä hän TODELLA oli. Niin suuri Ihme, etten millään meinannut käsittää että hän oli olemassa. Raskauden suhteen aika ei ole kyllä edelleenkään kullannut muistoja - ne on hirveät vieläkin. Olin niin huonovointinen ja kipeä koko ajan. Niimpä huokaisin helpotuksesta kun Ihme päätti syntyä kolme päivää ennen suunniteltua sektiota ja päädyimme siis kiireelliseen sektioon. (Alusta asti oli siis selvää että hän syntyy sektiolla.) Sektio meni loistavasti ja 12.10.2012 kello 12.01 tuo elämänkokoinen Ihmeemme, pieni poika, näki päivänvalon mitoin 3100g ja 49cm. Olin vihdoinkin Äiti. Mieheni oli Isä. Me olimme viimeinkin Vanhemmat. Meistä oli tullut LAPSIPERHE. Haaveeni oli toteunut. Alusta asti oli myös selvää, että lapselle halutaan antaa syntyperäni vuoksi intialainen etunimi. Nimiä selattiin pitkään ja viimein löytyi nimi joka oli kuin tehty pojallemme: intialainen nimi, jonka merkitys on IHME! Ei osuvampaa voinut olla! Toinen ja kolmas nimi annettiin sitten suvusta. Toinen nimi tulee minun isältä ja kolmas nimensä on sama kuin mieheni toinen nimi. Ihmeellinen elämä oli siis alkanut :)

Jossain vaiheessa oli ollut puhetta siitä, että toinenkin lapsi olisi ihana saada, mutta ajattelimme sen olevan ajankohtaista ehkä siinä vaiheessa kun esikoinen on ehkä 4-5-vuotias. Ihan jo siitäkin syystä, että lapsettomuushoidot ovat niin kalliita, ettei ihan samantien olisi varaakaan uusiin hoitoihin. Lisäksi ajattelimme, että nautitaan nyt tästä yhdestä lapsesta. Nyt meiltä ei puutu enää mitään.

Kuitenkin keväällä 2014, Esikoisen ollessa noin puolitoistavuotias, aloin ihmetellä outoa pahoinvointia ja järkyttävää väsymystä. Takana kuitenkin oli suuri kuoroprojekti sekä ulkomaanreissu siskoni kanssa, joten pistin väsymystä myös niiden piikkiin. Oireet eivät kuitenkaan hälvenneet joten hiipi mieleen ajatus, että mitä jos....? Varuiksi ostin raskaustestin ja kappas - kaksi viivaa ilmesty samantien. Jos esikoisen kohdalla hämmästyin kahdesta viivasta niin kuopuksen kohdalla sitä vasta hämmästelinkin! Eihän tämä voinut mitenkään olla mahdollista; MINÄ, RASKAANA, LUOMUNA???! Mieheni tullessa kotiin, lämmitimme saunan ja saunan lauteilla istuskellessa kerroin sitten, että poitsustamme on tulossa Isoveli. Kyllä siinä vähän pasmat meni sekaisin miehelläkin. Oltiin onnellisia ja samalla hyvin hämillämme. Selvää kuitenkin oli, että vauva oli enemmän kuin tervetullut. Vaikkakin alunperin oltiinkin ajateltu pidempää ikäeroa lapsille, sikäli mikäli nyt ikinä toista edes saataisiin.

Mennessämme ekaan ultraan, meille kuitenkin kerrottiin, että kohdussa ei ole mitään. Kyseessä oli tuulimunaraskaus ja minulle annettiin aika kaavintaan, parin viikon päähän. Olimme pettyneitä ja surullisia. Kuitenkin yritimme ajatella että näin oli sitten tarkoitettu. Ja liian hyvältähän se kuulostikin ollakseen totta. Parin viikon päästä menin sovitusti kaavintaan ja nuori opiskelijalääkäri joka oli harjoittelussa polilla, otti minut vastaan. Hän näpytteli tietokonettaan hetken ja totesi sitten, että ehkä voisimme kuitenkin ultralla vielä vilkaista, että paljonko tyhjennettävää on. Selvitäänkö lääkkeellisesti vai nukutetaanko minut. Siinä sitten ultrattuaan hetken, lääkäri totesi hiukan hämmentyneenä: "Tuota, nyt kyllä näyttäisi siltä, että täällä on kyllä ihan elävä sikiö. Että en kyllä nyt näe aihetta kaavinnalle." Tässä kohtaa meikäläiseltä loksahti suu auki. Lääkäri sanoi vielä hakevansa erikoislääkärin paikalle ja pian huoneessa olikin porukkaa enemmän ku SaiPan pelissä konsanaan. Oli lääkäriä, erikoislääkäriä, sairaanhoitajia ja kätilö ym. Kaikki totesivat että homma on ihan selvä; täysin viikkojaan vastaava sikiö siellä oli ja sydän löi hienosti! Jossain kohti sain sen verran sanottua, että pyysin hakemaan mieheni käytävästä huoneeseen, jotta hänkin näkee tilanteen. Poistuimme polilta onnenkyyneleet silmissä ja fiilis oli kyllä uskomaton. Masussa kasvava pieni sai työnimekseen Kumma.

Toinen raskaus oli aavistuksen helpompi, pahoinvointi helpotti jo viikolla 15. Loppuvaiheessa toki tuli taas kaikki mahdolliset liitoskivut sun muut, mutta noin niinku yleisesti ottaen oli huomattavasti helpompi raskaus kuin esikoisesta. Esikoisesta olimme rakenneultrasta asti tienneet hänen olevan poika. Kuopuksen kohdalla rakenneultrassa ei sukupuoli selvinnyt, mutta selvitin sen mieheltäni salaa yksityisellä 4D-ultrassa raskausviikolla 30+1. Ja sain tietää, että tulossa on Prinsessa <3 Voi onnen määrää! Myös neiti päätti syntyä ennen suunniteltua sektiota ja tälläkin kerralla päädyttiin kiireelliseen sektioon. Ihana, kaunis, täydellinen Prinsessamme syntyi 2.1.2015 kello 12.36 mitoilla 3690g ja 47cm. Sektio meni kaikinpuolin tälläkin kertaa loistavasti. En ymmärrä miksi sektiolla pelotellaan niin paljon, en voisi olla tyytyväisempi synnytystapaani ja siihen miten kaikki meni.

Myös tyttöselle haluttiin antaa nimi "samalla kaavalla" kuin Isoveljelleenkin. Neiti sai ensimmäiseksi nimekseen myös intialaisen nimen ja merkityskin oli mitä osuvin: UNELMIEN PRINSESSA. Toinen nimensä tulee minun Mummiltani ja kolmas nimensä minun Äidiltäni.

Vielä tänäkin päivänä, kun poika on pian 4v ja tyttö 1v8kk, en voi lakata ihmettelemästä sitä, kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni. Ja kuinka suuret lahjat olemmekaan saaneet. En voi uskoa, että olen vihdoinkin Äiti. Ja vielä kahdelle lapselle!

Ihmettä ja Unelmaa - meidän elämää. Tässä ja nyt.

SuSana