Ahola & Torikka Hartwall Arenalla - jestas mikä tunnelma!

Viime sunnuntaina, eli ensimmäisenä adventtina sain kokea ihan mielettömän musiikkielämyksen. Waltteri Torikka ja Jarkko Ahola konsertoivat yhdessä Hartwall Arenalla Helsingissä. Liput tilasin silloin heti, kun myyntiin tulivat ja sain minulle ja miehelleni paikat permannolta 14. riviltä. Hieno juttu.

Minulla oli aikomus tehdä tästä huikea kuvaus konsertista. Kertoa mitä lauluja lauloivat ja niin edelleen. Mutta en kerro. Arvatkaa miksi? No hitto kun minä unohdin mitä tuli ja missä järjestyksessä! Olin niin fiiliksissä, että ei enää aavistustakaan edes siitä mikä kappale konsertin aloitti. Sen muistan, että yhdessä he sen lauloivat ja siinä hetkessä ajattelin, että kyllä minä nyt TÄMÄN muistan teille kertoa. Vaan ei. Ilmeisesti minun on kehitettävä itseäni tällä saralla ja varustauduttava jatkossa kynällä ja lehtiöllä tai pidemmälle jalostettuna sanelukoneella. Voi minua. Mutta siis näytän teille kuvat. Kaikki on kännykällä kuvattu, kun ei järjestelmäkameraa saa luvatta konsertteihin viedä. Tein parhaani.

Muutama muukin oli paikalla. Halli oli muutamia hajapaikkoja lukuunottamatta ihan täynnä.
Waltteri valokeilassa.
Jarkko Ahola valkoisessa puvussa.

Konsertissa vedettiin kovaa ja korkealta ja seuraavassa hetkessä taas herkkää balladia. Yhdessä ja erikseen. Toisen laulaessa veti toinen henkeä - ja vaihtoi vaatteet. En tullut laskeneeksi montako vaatekertaa nähtiin, mutta minun mielestä tuo on oiva esimerkki siitä miten yleisöä arvostetaan ja kaikkensa annetaan.

Konsertti oli väliajalla varustettu. Ennen taukoa Torikan laulaessa 'O Sole Mio -kappaletta, aukesi yllättäen seinusta lavalle ja alkoi hillitön roudaaminen. Tuli kaiutinta, kosketinta ja rumpusetti. Rummuissa luki Jarkko Ahola. Voi hitto - Teräsbetonia olisi luvassa. Täytyisi olla!

Ja tulihan sitä Teräsbetonia! Oikein kunnon setti ja lopuksi Taivas löi tulta. Liekeissä olin minäkin.

Liekeissä. On muuten yllättävän lämmintä tuo pyrotekniikka, kuumalta tuntui parinkymmenen metrin päässäkin.

Teräsbetoni-potpuri saatteli meidät puolen tunnin tauolle. Siinä ajassa ehti käydä joko vessassa tai kaljalla, jonoa oli kiusallisen paljon joka paikkaan. Turvatakseni loppukonsertin sujumisen miellyttävästi, ilman kuplaa otsassa, valitsin vessajonon. Suomalaiset tunnetusti ovat kovia jonottamaan. Allekirjoittanut inhoaa tungosta ja erityisesti jonoja.

Toinen puolikas oli samanlaista fiilisten ilotulitusta. Kappaleita laidasta laitaan. Waltterilla oli vierailevana artistina Maria Ylipää. En muista koskaan kuulleeni Myrskyluodon Maijaa niin upeasti esitettynä.

Maria Ylipää Waltterin kanssa lavalla.
Livin' la Vida Loca. Tanssitytöt ja konfetteja.
Minä olen muistanut - kappale sai tuhannet valot syttymään.

Ja loppupuolella se sitten tuli, minun suuri suosikkini Con Te Partiro. Voi veljet minä olin kananlihalla, niin upealta se kuulosti!

Konsertti kesti kaikkiaan melkein kolme tuntia ja tarjosi todella vastinetta rahoille ja ehkä vähän enemmänkin. Kuten kuvista näkyy, oli paikalla iso orkesteri. Mieleeni yrityisesti taltioituivat Jarkko Aholan esittämänä Romanssi, The Show Must Go On, Ave Maria sekä potpurit Elvistä ja Teräsbetonia. Luulin kuulleeni jo kaiken, mutta encore tarjoili vielä todellisen jättipotin: Bohemian Rhapsody!! Siis kaikkien Queen-biisien äiti Torikan ja Aholan yhteisesti esittämänä. Ihan mielettömän hienoa, ei siihen ole edes sanoja.

Totuushan on se, että Aholaa minä kuuntelemaan menin. Mielestäni hänellä on Suomen paras ääni, ei löydy Aholan voittanutta. Nyt tosin herätti huolta ja ihmetystä hänen väsynyt olemuksensa, mutta siihenkin syy selvisi. Flunssa oli iskenyt ja on nyt niin pahaksi äitynyt, että seuraava keikka piti peruuttaa. Mutta sairaudesta huolimatta, hieno konsertti!

Kotimatkalla yllätin itseni kuuntelemalla Ylen Radio Suomea. Pakko oli myöntää, että hyvää musiikkia sieltä tuli ja sen myötä itseni hyvinkin keski-ikäistyneeksi tunsin. Nimittäin 60-luvun musiikkia: The Renegades, Jouko ja Kosti ja lopulta Elviksen Can't Help Falling in Love oli iiiiiihan pakko laulaa mukana. Onnekseen mieheni nukkui repsikan paikalla ja välttyi kuulemasta minun tarjoilemaa konserttia. Lauluinto ja kuunteluhalut tyrehtyivät siihen paikkaan, kun laittoivat Dannyn soimaan. Siis Danny! Ei ollut kappaleena sentään Seitsemän kertaa seitsemän... (äiskä ja iskä tietää lauluun liittyvän tarinan, terveisiä vaan sinne). Tässä kohdassa oli juuri oikea hetki ajaa kotipihaan.

Katariina <3

Hei jos elokuinen postaus meni ohi, niin tästä linkistä sinne pääsee. Minulla oli silloin synttäribileet ja siellä Jarkko Aholan yksityiskeikka!