Aholaa, Torikkaa ja Helsingin valoja.

Kirjoitushommat ovat vielä antaneet odottaa itseään, mutta yritetääs taas. Muutamankin kerran on tullut näyttöä tuijotettua, mutta sanat eivät vain ole irronneet. Syitä tähän voit lukea edellisestä tekstistä. Jos on mennyt ohi - linkki siihen on tässä: klik.

Lauantaina oli Hartwall Arenalla Jarkko Aholan ja Valtteri Torikan Show must go on -konsertti. Torikasta nyt niin väliä, mutta Aholaa halusin mennä kuuntelemaan ja liput hankin hyvissä ajoin, heti kun myyntiin tulivat. Ennalta jo tiesin, että permannolle piti päästä, jos hyvin halusi nähdä. Kahdeksannelta riviltä onnistuin liput sinne saamaan, aika kiva.

Miehen kanssa kahdestaan liikenteessä. Tai no tuolla Hartwall Arenalla ei todellakaan oltu kahdestaan...

Ja niin tapahtui ihme. Nimittäin ehtimisen ihme. Oli aika yllättävää olla paikalla liki kolme varttia ennen konsertin alkua. Erittäin hämmentävää sellaiselle, joka on tottunut juoksemaan viime minuuteilla paikalle tai mikä nolointa - ohjattu istuimelle valojen sammuttua ja esityksen jo alettua...

Hyvin siinä ehti juoda lasillisen skumppaa, vaikka se pahaa olikin. Meni se kyllä paremman puutteessa ja kevensi oloa ihan kivasti. Ennen konsertin alkua oli pääsyliputkin ehditty meiltä tarkastaa jo kahdesti. Mutta viimein odotus palkittiin ja koitti se hetki, että valot sammuivat ja musiikki alkoi. Olin niin hartaasti toivonut, että yksi lempibiiseistäni tulisi illan aikana kuulumaan, jankuttanut siitä läheisten korvat punaisiksi. Ja olisin voinut kyllä lyödä vetoakin tuon kappaleen puolesta, nimittäin se nyt sattui olemaan koko konsertin nimikkobiisi.

Hiljainen toiveeni oli kuultu, sillä jo ensi sävelistä kuulin, että nyt tulee Queenin aikoinaan esittämä The Show Must Go On. Mutta mitä hittoa - väärä mies asteli lavalle! Ei, en minä niin pöljä ole, että Freddie Mercurya sieltä odotin. Rakastan kyseistä kappaletta Jarkko Aholan esittämänä ja nyt sieltä tulikin Torikka lavalle... Onneksi Ahola tuli perässä ja pelasti tilanteen mahtavalla äänellään. Huh sentään.

Tälläkään kertaa en muista koko kattausta, mutta väliaika mukaan lukien liki kolme tuntia se kesti. Sen väliajan jälkeen muutes tarkastivat liput vielä kolmannen kerran. Mieleen jäi lipuntarkastusten lisäksi ainakin Jonne Aaronilta näyttänyt kitaristi ja kadonnut Ahola. Oli nimittäin hölmö tunne, kun screeniltä näkyy mies, laulu kuuluu ja soitto soi, mutta lava on tyhjä. Torikan tehtyä saman tempun myöhemmin, huomasin, että niillä oli toinen lava siellä keskellä permantoa. Ei vain tajuttu, kun niin edessä istuttiin.

Kyllä sai taas monta kertaa iho kananlihalla olla, siitä sen näkee milloin tämä nainen kokee kuulemansa täysillä. Ja tuli ne kyyneleetkin, kun en pystynyt Adagiota kuivin silmin kuuntelemaan. Toinenkin harras toive toteutui viimeisten biisien aikana, kun Bohemian Rhapsody tärähti ilmoille, ai että. Ja tärähti siellä muutakin. Pyrotekniikka oli hoitanut hienosti paikalle liekit, mutta eipä arvannut se keski-iältään pitkälti yli viisikymppinen yleisö, että on niillä pommejakin. Oli nimittäin huima näky, kun paukut kojahti ja edessä istuva tätien armeija pomppasi tuolista täsmällisen samanaikaisesti. Taaempaa kuului "Ai kamala!"

Kuten jo alussa totesin, niin Aholaa me kuuntelemaan menimme. Waltteri Torikka on oopperalaulaja ja sen kyllä kuulee äänestä, joka on sellainen koulutetun oloinen. Jarkko Ahola on itseoppinut hevilaulaja, jolla äänessä riittää tehoja ja särmää - siinä nyt vaan on enemmän munaa. Sallittakoon tämä ilmaisu, kun en nyt millään keksi miten sen sievistellen sanoisin.

Yllättävän tehokkaasti muuten tyhjenee jäähalli reilusti yli 10 000 ihmisestä. Konsertin päättymisestä puoli tuntia ja jäljellä on vain tyhjyyttä kaikuva rakennus. Parkkihallikin oli tyhjä, liki viimeisenä lähdettiin. Se oli hyvä asia, nimittäin minä olin ratissa ja jotenkin jäi vahvasti sellainen tunne, että onnistuin ajamaan sieltä ulos ns. vastakarvaan. No mutta kaikki, jotka minut tuntee, ei ihmettele sitä yhtään.

Seurasin nuolia ulospäin ja päädyin umpikujaan. Hyvä Katariina!

Pitihän sitä ajaa kotiin keskustan kautta. Halusin nähdä kaupungin jouluvalot. Toki niitä piti myös kameran kanssa päästä sohimaan. Oli aivan jäätävän kylmä, vaikka maiseman puolesta ei talvesta ollut vielä mitään tietoa. Tähän loppuun Helsingin valoja.

Stockmannin perinteinen jouluikkuna on joka vuosi niin kovin kaunis.
Ja kaunis se on myös Louis Vuittonin ikkuna...

Olipa kiva kirjoittaa pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta taitaakin olla jo liki kolme viikkoa.

Katariina <3

PS. 1.12. on jälleen Aholaa tiedossa. Minulla on pari lippua Kallion kirkon loppuunmyytyyn joulukonserttiin!