Äitienpäivän illassa

Ihan kuten ennakkoon aavistelin, äitienpäivän aamuna ei nukuttu pitkään. Aamuherätyksen aiheuttajana eivät olleet lapset, vaan mies, joka puuhasi keittiössä kakkua lapsille koristelukuntoon. Sujuvasti peitteen alta huutelin vastaukset kondiittorin kysymyksiin ja yritin jatkaa unia, jotta lapset saavat herättää. Torkkumiseksi se meni, joten se niistä pitkistä ja sikeistä unista taaskin. Havahduin siihen, että eteeni työnnettiin suklaalevy (pähkinäallergiselta täytyy kaikki varmistaa) ja kyseltiin raastinraudan sijaintia keittiössämme. Ennen kuin jälleen torkahdin, näin mielessäni kuvan 80-luvun tyyliin raastetulla suklaalla koristellusta kakusta.

Heräsin pienen pojan ääneen, joka toivotti hyvää äitienpäivää. Pian tuli kortteja ja lahjoja joka suunnalta, sekä toki kakkukahvit ja iso ruukkuruusu. Mies kyseli valkoisen kassin perään. Oli ostanut lahjan minulle, mutta ei löytänyt kassia mistään. Enpä ihmetellyt yhtään. Meillä nimittäin katoaa paljon tavaraa. Jossain täällä on se jemma -niminen paikka, joka nielee kynät, pyyhekumit, sukat, kalsarit ja äitienpäivälahjat. Voi sitä riemun päivää, kun se paikka viimein löytyy. On siinä sitten ihmettelemistä kerrakseen.

Niin se kakku. Mies yllätti jälleen kerran osaamisellaan. Ei ollut päällä suklaaraastetta. Suklaa oli sijoitettu sinne kakun väliin kerman ja mansikkahillon kaveriksi. On muutes täydellinen yhdistelmä.

Miehen ja lasten taidonnäyte.
On ne vaan ihania.

Aamukahvin ja lahjojen jälkeen oli vuorossa vaahtokylpy. Vesi oli kuumaa, melkein polttavaa ja vaahtoa runsaasti. Puoli tuntia kylvyssä sai olon hyvin haudutetuksi. Sormet ryppyiset kuin mummolla konsanaan.

Huolella haudutettu.
Äitienpäiväruusu.

Äitienpäivä on vuoden ainoa päivä, jolloin minä en laita ruokaa. Kieltäydyn täysin. Ei meillä nälässä silloinkaan olla. Vuodesta toiseen mies yllättää taidoillaan ja saan nauttia kulinaristisista elämyksistä toisen laittamana. Ajatelkaa - valmiiseen pöytään pääsee!

Todiste isännän ruuanlaittotaidosta.

Lippukin meillä liehuu salossa, kuten joka vuosi. Ihana näky! Sinivalkoinen lippu vasten sinistä taivasta ja hiirenkorvalla olevat koivut. Kun ei vaan kävisi kuten vappuna liputtaessa. Seuraavana aamuna kuuluu lähtökiireissä eskarilaisen suusta: "Kato äiti, meillä on vieläkin lippu!" Kyllä nolotti. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta.

Kevät.

Päivä on nyt illassa ja grillikanan valmistumista odotellessa kerron teille päivästäni. Salaperäistä, valkoista kassia ei ole edelleenkään löytynyt, lipusta lienee paras laittaa muistilappu pöydälle. Unohtuu kuitenkin.

Lopuksi kerron teille eskarilaisen tekemästä kortista. Siinä oli tarinaa äidistä ja se alkoi näin: Minun äitini on 20 vuotta vanha... Jes, kiitos!!!

Äitienpäiväkuva.
Rakas mieheni.