Hautausmaan hiljaisuudessa kynttilät syttyvät

Tänään on vietetty pyhäinpäivää eli vainajien muistopäivää. Minulle tämä päivä on aina merkinnyt vierailua Miehikkälän hautausmaalla, kynttilöiden viemistä ja edesmenneiden muistamista.

Miehikkälän kirkko.

Jo varhain lapsuudessa, sillä kultaisella 80-luvulla, kävin vanhempieni mukana tuolla samaisella hautausmaalla kynttilänvientireissulla. Siihen liittyi aina myös vierailu isovanhempieni luona, sillä kynttilät vietiin vasta illan alkaessa hämärtää. Joka vuosi se oli yhtä ihmeellistä kuulla, kuinka isäni ja pappani veistelivät heillä olevan tänään merkkipäivä, kun on pyhäinmiestenpäivä. Että wau, mietti pieni Katariina itsekseen. Eipä siinä mitään, erityisiä miehiä molemmat ja merkkipäivänsä kyllä ansainneet - nimittäin isänpäivän. Pappani on jo siirtynyt edesmenneiden joukkoon, hänen haudalleen olen vienyt kynttilän kuudentoista pyhäinpäivän ajan. Isääni juhlin viikon kuluttua, kun on se isänpäivä. Elämäni merkkihenkilöt.

Voi kuulostaa omituiselta, mutta olen aina pitänyt hautausmaista. Lapsuuden kesiä vietin Miehikkälässä mamman ja papan luona ja uskokaa tai älkää - minä aina pyysin, että mennään hautausmaalle. Siellä minä sitten kävelin ja katselin, ei ollut kiire pois. Parasta oli, jos olimme paikalla lauantai-iltana, jolloin soi ehtookellot. Se oli upeaa.

Noista ajoista on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Tänäkin päivänä käyn mielelläni hautausmaalla kävelemässä. Se on paikka, jossa voi rauhoittua ja olla yksin omien ajatustensa kanssa. Eräänä kesänä jaloittelin Virolahden hautausmaalla ja sattuipa niin, että kirkossa kanttori harjoitteli jotain hyvin kaunista kappaletta. Niin kaunista soittoa en ole ikinä kuullut ennen - enkä sen jälkeen. Ajatelkaa: kesäilta, kirkkotarhan penkki, pikkulinnut, ilta-aurinko ja kirkosta kantautuva urkujen mahtipontinen soitto. Siinä hetkessä oli paljon, kaikki.

Tänäkin pyhäinpäivänä, perinteitä kunnioittaen, veimme kynttilät hautausmaalle. Kynttilä sytytetään ja joku lapsista laittaa sen paikalleen. Muiden jatkaessa matkaa seisahdan vielä hetkeksi haudalle. Katselen kiveä ja siihen kultaisin kirjaimin kaiverrettua nimeä ja ajattelen edesmennyttä. Pimeässä illassa lepattava kynttilänliekki symboloi minulle toivoa ja lämpöä sekä sitä valoa, jota kohti me täällä kuljemme.

Ilta oli kovin kylmä, pakkanen nipisteli poskilla. Kun kaikki viisi kynttilää oli sytytetty, meni muu perhe autoon lämmittelemään. Minä otin oman hetkeni ja kävelin vielä pitkin hautausmaan käytäviä. Vain minä ja ajatukseni sekä kaulassa roikkuva kamera. Eikä enää ollut yhtään kylmä.

Katariina <3