Henkilökohtaista

Kirjoitin taannoin liikennekäyttäytymisestä ja kevyen liikenteen huomioimisesta näin koulujen taas startattua. Tekstin pääset lukemaan tästä. Toukokuussa kirjoitin, mitä tapahtui, kun bussi ja koululainen kohtasivat suojatiellä. Kyseiseen tekstiin pääset tästä. Haluan kirjoittaa vielä eräästä aiheesta, joka myöskin nousee aina mieleeni tässä kohtaa kuluvaa vuotta.

Se aihe on kiusaaminen. Eikä pelkästään koulukiusaaminen, sillä tapahtuu sitä muuallakin. Valitettavasti myös itse olen saanut tämän kokea, joten tiedän mistä puhun. Kerron teille kokemuksistani ja siitä miten se vaikuttaa myös aikuisiässä.

Kun minä olin pieni koululainen, puhuttiin ala-asteesta. Nykyäänhän se on alakoulu. Ala-asteen ensimmäiset vuodet sujui hyvin, ainakaan minulle ei ole näistä vuosista jäänyt ikäviä muistikuvia. Siitä se sitten pikkuhiljaa lähti...

Tyttöporukka päätti yksissätuumin sulkea minut pois kirjeenvaihdosta. Sattui kovasti siihen kymmenenvuotiaaseen, joka vastaanotti ne kirjeet, joissa kerrottiin ettei enää voi jatkaa kirjeenvaihtoa. Välien tahallista tuhoamista, kun parhaalle ystävälle kerrottiin minun haukkuneen häntä poissaollessaan. Tuossa vain pari esimerkkiä. Joku sanoisi, että pieniä juttuja. Mutta tiedättekö, että kun niitä pieniä juttuja tapahtuu tarpeeksi, muodostaa ne yhdessä melkoisen taakan kannettavaksi pienille olkapäille.

Yläasteelle siirtymisen aikoihin tapahtui muutos. Pahempaan.

Kun yrität ajaa polkupyörällä poikaporukan ohi, jossa notkuu paras ystäväsikin ja sieltä tullaan pyörällä eteen estäen kulkua ja samalla huudellaan - sen parhaan ystävän nauraessa mukana. Ei se tunnu kivalta. En pysty vieläkään julkisesti kertomaan mitä sieltä huudettiin, vaikka aikaa on kulunut yli 26 vuotta, mutta sanat kaikuvat korvissani edelleen. Paitani myös haukuttiin. Tuo kyseinen vaatekappale pääsi Venäjälle menevään vaatekeräykseen. Meni muutama kuukausi ja näin paitani Apu-lehdessä. Se oli päällä tytöllä artikkelissa, joka kertoi venäläisistä katulapsista. Kuvan tyttö hymyili. Jollekin se kukkapaita oli aarre.

Arka seiskaluokkalainen käveli ison yläasteen portaikossa. Vastaan tuli ysiluokkalainen, joka sanoi minua tarkoittaen, että näyttääpä tuo seiska hyvältä.  Paras ystäväni nauraa tekonaurua todeten, että jopas vitsin murjaisi. En tiedä kummasta hämmennyin enemmän.

Piti mennä diskoon parhaan ystävän kanssa. Hän ilmoitti ettei pääsekään. Menin sitten illalla pyytämään häntä ulos, jolloin äitinsä kertoi tytön menneen juuri sinne kyseiseen diskoon. Saatesanoina ihmetteli, että miksiköhän hän ei olisi saanut sitä minulle kertoa. Niin, miksiköhän...

Kouluun mennessä tarkkailuluokan fiksut pojat pitävät ulko-ovea kiinni niin, että melkein myöhästyn tunnilta. Ja monena aamuna. Toki sain sitä samaa naljailua heiltä, kuin muutamalta muultakin taholta. Tämä oli ulkonäköön liittyvää, ääneen siitä en tosiaan pysty vieläkään puhumaan. Sanottakoon, että olin silloin äärimmäisen hoikka, päätelkää siitä. Entiset tutut muuttuivat tuntemattomiksi, lakkasivat moikkaamasta eivätkä katsoneet kohti.

Onneksi sain yläasteelta uusia kavereita, ystäviäkin. Ei se kuitenkaan poistanut sitä tosiasiaa, että edelleenkin huutelu satutti. Ennen yläasteen viimeistä luokkaa, kesällä, tapasin silloisen poikaystäväni eli nykyisen aviomieheni. Tämä vaikutti huomattavan paljon, oli joku, joka hyväksyy juuri sellaisena kuin on. Ja kuinka ollakaan - nyt kasvoi nuoren tytön arvo toisten silmissä, olihan hänellä poikaystävä, jolla oli auto. Jestas.

Yläasteen päätyttyä kävin vuoden mittaisen koti- ja laitostalouden yleisjakson ennen varsinaista koulutustani. Se oli hyppy aikuisten maailmaan. Kaikki entiset huonot kaverit jäi ja tutustuin uusiin ihmisiin. Kukaan ei haukkunut, ei arvostellut. Kaikki tervehti. Tuntui uskomattoman hienolta. Tie kohti eheytymistä oli alkanut.

Voin kertoa, että tuo eheytymisen tie on ollut pitkä. Nuo silloiset nuoruuden viisi vuotta jätti jälkensä, eikä niitä pysty unohtamaan koskaan. Paljon oli hyviä hetkiä, mutta ihmisen mieli on niin merkillinen, että nuo ikävät jutut sieltä nostaa itseään esille voimakkaasti.

Kuusi vuotta sitten luokkakokouksessa tapasin tuon huutelijan. En pystynyt sanomaan hänelle mitään, inhotti niin. Pari vuotta tuosta eteenpäin kohtasin hänet Haminassa. Seisoi lapsensa kanssa katsomassa työmaata, jossa meidän firman koneet oli töissä. Tervehdin kyllä, mutta en edelleenkään pystynyt sanomaan mitään. Nyt olen niin vahva, että avaisin suuni. Mitäkö sanoisin? Kysyisin häneltä, että onko hänellä mitään käsitystä siitä, kuinka hänen sanansa satuttivat? Haluaisin tietää MIKSI? Ja koska hänellä itsellään on lapsia, pyytäisin, että kasvattaisi omansa niin etteivät isänsä jalanjäljissä kulje ainakaan tuossa asiassa.

Vasta nyt, liki nelikymppisenä, olen täysin oma itseni. Meni monen monta vuotta, että uskallan pukeutua niin kuin itse haluan. En mieti mitä muut ajattelevat. Käytän kirkasta huulipunaa, huoliteltu meikki kasvoillani. Kuljen korkokengissä pää pystyssä, ei haittaa, että huomataan. Sillä tänä päivänä minä olen nainen, arvokas ja arvostettu, oman arvonsa ja paikkansa tunteva.

Sellaisen lommon kaikki kuitenkin on jättänyt, että tänäkään päivänä en täysin luota kuin muutamaan ihmiseen. En uskalla luottaa, ajattelen, että takkiin tulee kuitenkin. Sydänystävän puuttuminen on kipeä asia. Kaikkea ei voi saada.

Tällä vartalolla on synnytetty viisi lasta, täysimetetty kaikki. Elämä on antanut todella paljon, kohdellut lempeällä kädellä. Entäs te, kouluaikaiset inhokkini? Mitä teistä tuli?

Miksi halusin tämän kertoa? Toivon, että tämä herättäisi ajattelemaan. Itse en aikanaan kertonut näistä kipeistä asioista kenellekään, koska se tuntui jotenkin nololta. Eihän se minun vikani ollut, mutta ei vaan pystynyt.

Jos olet kiusattu, syrjitty tai muuten sivuun syystä tai toisesta jäänyt, niin muista: olet arvokas! Sinusta voi tulla vaikka mitä ja sinullakin on mahdollisuudet ihan mihin vaan. Nyt tuntuu vaikealta, mutta ei se tarkoita, että aina tulee olemaan niin. Nosta katseesi maasta, saatat nähdä kohtalotoverisi. Yksinäinen, sivussa istuva nuori saattaisi ilahtua juuri sinun seurastasi. Hänestä sinä voit saada ystävän, ihmisen, joka ymmärtää.

Jos olet kiusaaja, nimittelijä tai oman egosi pönkittäjä muiden kustannuksella, niin viestini sinulle on painokelvotota tekstiä. Mutta hei, sinäkin voit muuttua. Kaikki on sinusta itsestäsi kiinni.

En ymmärrä sitä näkemystä, että kiusaaja on itsekin uhri ja hänellä on paha olla. Kyllä paha olo voi olla monestakin syystä, mutta ei sitä saa toisiin purkaa. Jokaisella palaa joskus käpy ja tulee sanottua asioita, joita ei tarkoita. Mutta tarkoituksella sanottu ilkeä kommentti, ulkopuolelle jättäminen ja nälviminen - se on ihan silkkaa kusipäisyyttä.

Katariina <3