Iloa ja valoa! -konsertti - silkkaa hunajaa kaikille aisteille. Mutta miksi bloggaaja seisoi kameran edessä kuvattavana...?

Yhteistyössä: Kaakon Kamarimusiikki

Kuten edellisessä postauksessa jo kerroinkin, niin nyt se on alkanut - Kaakon Kamarimusiikki 2018!

Avajaiskonsertti musisoitiin Virolahden kirkossa 3.7. ja sinne minäkin suuntasin. Ja sinne siksi, koska pidän yleensäkin kirkkokonserttien tunnelmasta ja toisekseen onhan siellä akustiikka ihan omaa luokkaansa. Ja se kolmas seikka - kuulin, että siellä soitetaan Beethovenia.

Ennen ensimmäistä vierailuani Kamarimusiikissa, joka siis oli viime kesänä, minulla ei ole ollut minkäänlaista kosketusta klassiseen musiikkiin. Menin, koin ja tunsin jotain suurta. Sinne se jäi syvälle sisälleni kytemään ja nyt ollaan siinä pisteessä, että käytän klassista musiikkia rentoutumiseen. Kuulokkeet korville, silmät kiinni ja konsertto soimaan. Kuka arvaa mitä säveliä korviin valuu? Aivan oikein, Beethovenia. Kuutamosonaatti on ihan yksi ylitse muiden. Kannattaa kokeilla.

Otsikossa puhutaan kameran eteen joutumisesta. Niinhän siinä kävi, että kun Ahopellon Siru nätisti pyysi, niin minä sanoin kyllä. Ja niin olin luvannut puhuvani Kamarimusiikin videolla...

Tällainen näky odotti kirkolle mennessäni...

Videon kuvasi ja editoi Thomas Halloran. Älkää vaan kysykö mitä minulta kysyttiin ja mitä vastasin, en nimittäin todellakaan muista enää jälkeenpäin. Kuulemma meni hyvin, näytti ja kuulosti hyvältä. Tiedä sitten. Laitan linkkiä kehiin, kun materiaalia on julkaistu. En ollut ekaa kertaa pappia kyydissä, (näin kuvainnollisesti vain, vaikka kirkolla oltiinkin) sillä tämä oli minulle jo neljäs kerta kameran edessä. Kaikkeen sitä ihminen tottuu, oli nimittäin helpoin kuvauskeikka ikinä.

Tilaisuus alkoi avajaispuheella ja taiteilijatapaamisella. Nauru raikasi kirkon pihapiirissä useammankin kerran, oli huumoria ilmassa ja pilkettä silmäkulmassa. Ei ole tiukkapipoinen tapahtuma ollenkaan tämä.

Muusikot Liisa Malmivaara, Tuomas Turriago ja Ilari Angervo sekä Kaakon Kamarimusiikin toiminnanjohtaja Siru Ahopelto ja avajaispuheen pitänyt Kaakon Kamarimusiikki ry:n puheenjohtaja Risto Kouki.

Avajaispuheen ja taiteilijatapaamisen jälkeen piti vielä tovi odotella kirkon pihamaalla, sisällä kun oli yhä harjoitukset käynnissä. Soitantaa sieltä kyllä kuuluikin, mutta se kovaääninen vasaranpauke jäi minulle arvoitukseksi. Ei sitä ainakaan missään esityksessä tehosteena käytetty...

Odotellaan...

Ovet aukeni ja minä hipsin eturintamassa sisälle. Halusin saada paikan kirkon etuosasta, siinä musiikkielämys on kaikista vaikuttavin sekä pystyisin myös valokuvaamaan eleettömästi esitysten välillä.

Kohta alkaa!
Kirkonpenkkiä kuluttamassa.

En tiedä olinko huono konserttivieras, kun en etukäteen ollut tutustunut ohjelmaan. Minulla kun oli päässäni vain yksi nimi ja se oli se Beethoven. Toisaalta kun ei kovasti osaa odottaa mitään, niin silloin on avoin kaikelle. Ja voi jestas sentään kuulkaa, se oli menoa taas.

Tarkan musiikkianalyysin jätän toisille, heille, jotka aiheeseen ovat perehtyneet. Minun näkemykset perustuvat täysin omiin tuntemuksiini ja toivon, että sen myötä joku muukin rohkaistuisi kokeilemaan. Antaisi musiikille mahdollisuuden ja yllättyisi, ihan kuten minullekin kävi.

Jukka Merjanen, Mari Viluksela ja Bence Boganyi.
Bence Boganyi ja Tuomas Ylinen.

Konsertin tunnelma on niin vahva, että se vie mukanaan. Sali on täysin hiljainen, sama hiljaisuus vallitsee myös teoksien eri osioiden välillä. Silloin tulee pieni tauko ja ensikertalaiselle vahvasti se tunne, että nyt täytyy taputtaa. Kukaan ei kuitenkaan taputa, ablodien aika on vasta, kun kappale on kokonaisuudessaan soitettu. Ei puhettakaan, että kaivaisit puhelimen esille kesken esityksen ja kuvaisit, saati somepäivityksen tekisit. Se ei vain onnistu, eikä tuntuisi edes sopivalta. Hetki on arvokas ja siltä se myös tuntuu. Postauksen kaikki tilannekuvat on siis otettu esitysten jälkeen.

Tuomas Ylinen ja Liisa Malmivaara.

Ihan mahtavaa ajatella, että joku oikeasti osaa soittaa noita iankaikkisen vanhoja sävellyksiä. Minä näin ne nuotit ja tällaista perusnuotinlukutaitoista se merkkien määrä hirvitti. Kaiken kaikkiaan se oli upeaa kuultavaa. Kamarimusiikki on kokonaisuudessaan soittajan ja soittimen välistä vuorovaikutusta, soittajien keskinäistä vuorovaikutusta sekä vielä niiden soittimien yhteistyötä. Ne soittimet eivät sitten olekaan ihan mitä tahansa perusvehkeitä. Ne ihan oikeasti ovat 1700-luvun alusta, yksi jopa 1600-luvun loppupuolelta. Mieti.

Käsinkosketeltavan tunnelman lisäksi oli hienoa päästä läheltä seuraamaan soittajien työskentelyä. Ei ne olleet ensinkään pelkät sormet, vaan se musiikki lähtee ihan koko vartalosta. Ilmeet vaihtelevat kasvoilla, silmät puristuvat kiinni, hengitys pysähtyy hetkeksi, vartalo jännittyy. Siinä hetkessä soittaja, soitin ja kappale ovat yhtä muodostaen kokonaisuuden toisten soittajien kanssa. Silkkaa hunajaa kaikille aisteille, sekä soittajalla että kuuntelijalla.

Ja niin siinä kävi, että kyllä se oli Beethovenin musiikki, joka suurimmin minuun vaikutti. Iho kananlihalla monta kertaa - siitä aina näkee, että nyt on rouva Hostikka fiiliksissä.

Bence Boganyi ja Tuomas Turriago.
Petteri Iivonen ja Tomas Nunez-Garces.
Jukka Merjanen ja Janne Malmivaara.
Petteri Iivonen, Ilari Angervo ja Tomas Nunez-Garces.

Tänään 5.7. on luvassa taas kirkkokonsertti, tällä kertaa Miehikkälän kirkossa. Mentävä on, sitä ei voi jättää väliin. Nyt katsoin ohjelman etukäteen, ei soi Beethoven, mutta sen verran komealta kattaus taas vaikuttaa, että huh sentään.

Tule sinä myös! Lupaan, että elämys on unohtumaton.

Katariina <3