Isä meidän

Tänään on isänpäivä, ihan kuten joka vuosi marraskuun toisena sunnuntaina. Monessa kodissa on isi saanut kahvit, kortin ja lahjoja aamulla sänkyyn. Niin myös meillä. Ja lippu liehuu tangossa.

Viime päivinä on mediassa ollut esillä isänpäivä ja sen viettämiseen liittyvät asiat. Tai lähinnä pääkaupunkiseudun joidenkin päiväkotien isänpäiviin liittyvät juhlallisuudet. Ovat jossain muuttaneet isänpäivän läheisenpäiväksi, syynä se, että kaikilla ei ole isää läsnä elämässä ja koska on erilaisia perheitä. Niitä sateenkaariperheitä, kahdella äidillä varustettuja - tai kahdella isällä. Onhan olemassa myös yksinhuoltajaperheitä, joissa lapset ovat isällä. Perheitä on niin moneksi.

On koettu traumaattiseksi isänpäiväkorttien askartelut ja aamupalat, joille tarkoitus on ollut isä kutsua. Mutta onko ne traumat olleet kuitenkin enemmän aikuisilla? Elämässä on tosiasioita, jotka on kohdattava ikätason  mukaan selittäen. Kipeitäkin asioita. Vaikenemisen kulttuuri on mennyttä aikaa. Tänä päivänä puhutaan asioista ja moni aihe, joka meille keski-ikäisille on ollut lapsuudessa vieras, on tämän päivän lapsille normaalia. Mielestäni kaikki riippuu pitkälti siitä kuinka me aikuiset lapsille asiat esitämme.

Minun mielestäni isänpäivä on ISÄNpäivä, kuten on aina ollut. Siellä koulun ja päiväkotien askarteluissa voi edelleen tehdä kortin isälle tai isoisälle, uskon, että liki jokaiselta jompikumpi kuitenkin löytyy. Ja jos ei löydy, on kyseessä yksi elämän kylmistä tosiasioista, joka ei muuksi muutu kieltämällä tai vaikenemalla. Kasvatuksen ammattilainen tietää minkälaisen perhetaustan omaavia lapsia ryhmässään on ja voi sen mukaan suunnitella miten askartelut ja asiat esittää. Mitä noihin aamupaloihin tai muihin yhteisiin tilaisuuksiin tulee, joihin isiä kutsutaan, voi siinäkin käyttää mielikuvitusta. Muistan täällä nähneeni, että on järjestetty kahvihetkiä ja muuta toimintaa, joihin voi tulla isän tai jonkun muun lapselle läheisen ihmisen kanssa. Eikä tullut tuosta edes mieleen, että nimi pitäisi läheisenpäiväksi muuttaa, se on niin kiinni siitä miten ja missä valossa asiat esitetään.

Ja loppujen lopuksi tehtiin sitten niin tai näin, niin aina löytyy se yksi, joka mielensä pahoittaa ja vaatii tasa-arvoa tai neutraaliutta. Jos sille tielle lähdetään, että kaikki siloitellaan, ei tasoittelusta loppua tule. Ei ikinä, sillä aina on se joku... Elämä on.

Katariina <3

Ps. Hyvää isänpäivää minun isälle Haminaan, olet rakas!
t. Iskän tyttö (se, jota ei tytötellä)

 

(Kuvituskuvina luontokuvia Virolahdelta ja yksi työmaakuva Porvoon suunnilta)