Jarkko Aholan joulukonsertissa Kallion kirkossa

Varasin liput Jarkko Aholan joulukonserttiin Kallion kirkkoon Helsinkiin heti kun ne tulivat myyntiin syyskuussa. Hyvä niin, sillä tilaisuus oli myyty loppuun jo viikkoja ennen joulukuun 17. päivä ollutta konserttia. Yleensä olemme noilla reissuilla myös yöpyneet kaupungissa, mutta tällä kertaa meillä ei ollut suunnitelmia. Varmuuden vuoksi kuitenkin pakkasimme laukut, jos illalla tuntuisi siltä, että yösija kaupungin sykkeessä olisi hyvä vaihtoehto. Tai siis minä pakkasin laukun ja mies heitti sinne omat sukkansa ja kalsarinsa. Olen aina hämmästellyt sitä miten vähällä miehet pärjäävät. Minulla kun pitää olla vaihtovaatteita ja varavaatteita ja parit kengät ja meikit ja ja ja...

Kors ja korkkarit.

Me, jotka olemme aina viime hetkillä (tai myöhässä) paikalla, saavuimme kohteeseen yllättävän ajoissa. Ihan suunnitelman mukaan puoli tuntia ennen h-hetkeä. Päänvaivaa aiheutti tietenkin parkkipaikan löytyminen. Ei siinä kirkon edustalla mitään parkkipaikkaa ollut. Pysäköinti on kaduilla ja sekin maksullista. Hetken kiertelyn jälkeen parkkiruutu löytyi paikasta, johon minä en kuuna kullan valkeana edes yrittäisi autoa työntää. Kyseessä oli jyrkkä, mukulakivinen alamäki ja parkkiruutu sellainen hieman autoa suurempi. Jännitysmomenttina toimi äärimmäisen liukas tie. Pienikin jarrutus sai renkaiden tilalle sukset. Minä pidin silmäni kiinni koko operaation ajan. Myös suutani yritin sulkea, mutta se oli mahdoton tehtävä.

Kun auto oli nätisti parkissa ja aikaa vielä reilut 25 minuuttia konsertin alkuun, mitä tekee mies? No sen tekee tietenkin mieli kaljaa. Hyvin kuulemma ehtii. Minä nykäisin välittömästi palkokasvin nenääni, koska halusin kirkkoon etsimään istumapaikkaa. Mies parka sai kuulla papatusta siitä kuinka tämä on minun toivoma konserttireissu ja kuinka minä haluan kirkkoon istumaan ja odottamaan. Niin piti miehen sitten istua kuivin suin. Selvittämättä jäi olisiko ehtinyt.

Ei kirkkoon vaan kapakkaan

Tätä synkkää tietä kuljetaan

Siellä vesi muuttuu viiniksi, viini toivoksi

Ja sielu sitä hamuaa

Ei kirkkoon vaan kapakkaan

Tätä synkkää tietä kuljetaan

Siellä taivas on auki kaikille

Jotka sinne vain haluaa

- hynynen

Kallion kirkko.

Kirkko näytti hyvin täydeltä ja ihmisiä saapui paikalle lisää tasaisena virtana. Toiveikkaana tähyilin istumapaikkoja ja niitä etsiessä tuli käveltyä kirkon etuosaan asti. Se kannatti, nimittäin meille löytyi paikat heti toisesta rivistä. Siinä odotellessa tuli katseltua ympärille. Paljon oli jo keski-iän ohittanutta väkeä paikalla: pariskuntia, seurueita ja jopa lapsiperheitäkin. En voinut myöskään olla huomaamatta edessämme istuneita naisia - he siinä odotellessaan naukkailivat alkoholia pienistä pulloista. Nutturaani alkoi tiukata. Ei muuten, mutta mielestäni kirkkoon ei kuulu ehtoollisviiniä lukuunottamatta minkäänlainen naista tai miestä väkevämpi.

Konsertin kuvaaminen oli kielletty, joten artistin toivetta kunnioittaen annoin kännykän olla laukussa sen reilun tunnin ajan, jonka esitys kesti. Joulukonsertti oli erittäin tunteikas ja mieleenpainuva. Kirkon akustiikka on jotain aivan ainutlaatuista, siellä Aholan ääni pääsi oikeuksiinsa. Säestyksenä oli kitara, sello ja koskettimet. Kuulimme tuttuja joululauluja vuosien varrelta: Oi jouluyö, Varpunen jouluaamuna, Sylvian joululaulu, Ave Maria - muutamia mainitakseni.

Helposti liikuttuvana ihmisenä olin varautunut nenäliinapaketilla. Ihme kyllä sitä ei tarvinnut avata, vaikka lähistöllä olleet kaltaiseni itkijänaiset rapistelivat liinojen kanssa (yleensä tässä vaiheessa itken minäkin). Etenkin Tears in Heaven sai minut nieleskelemään. Eli kuultiin siellä muutakin, kuin joululauluja. Konsertin päätti Adagio, niin mahtavaa tulkintaa en ole vielä ennen kuullut.

Ennen poislähtöä kuulin mainittavan, että Jarkko tulee hetken hengähdettyään jakamaan nimikirjoituksia. Niin jäimme mekin siihen jonoon odottelemaan. Haaveilin yhteiskuvasta ja opastin miestäni käyttämään puhelimeni kameraa. Hieman oli teini-ikäinen fiilis siinä jonotellessa.

Nimmarijonossa...
Sain haaveilemani yhteiskuvan.
Sekä nimikirjoituksen!

Jälleen oli käsillä jännittävät hetket: alamäkeen parkkeeratun auton saaminen pois parkkiruudusta. Niin siis se jännittäjä olin minä, miehellä tuollaiset hommat onnistuvat ihan vasemmalla kädellä. Jälleen suljin silmäni ja tällä kertaa myös suuni.

Kello kävi jo puolta yhdeksää, edelleenkään emme tienneet jäädäkö yöksi. Ilmassa leijuvat räntähiutaleet heittivät ylle sitä uhkakuvaa, että perinteitä kunnioittaen tulisin löytämään itseni jälleen pyöräkuormaajan ohjaimista. Pyysin miestä ajelemaan ympäri kaupunkia, lukuisat jouluvalot tekivät siitä niin kauniin. Kuvia napsin tällä kertaa auton avoimesta ikkunasta, tässä otokset:

Aleksanterinkatu.
Tuomiokirkko.

Aikamme ajeltuamme nälkäkin jo vaivasi. Viimein saimme tehtyä päätöksen siitä, että kävisimme syömässä hyvin ja ajaisimme sen jälkeen kotiin nukkumaan. Illallispaikaksi valitsimme Hotelli Kämpin. Paikka oli upea ja palvelu parasta. Laitan muutaman kuvan tunnelmista:

Kämpin alakerran tiloja.
Peiliselfie...
Marmorihärkää.
Kuten olen sanonut, miehen puhelin soi AINA.

Jälkiruuan valitseminen oli oma ohjelmansa. Tarjoilija joutui keittiöltä varmistamaan allergeeneja ja voi sitä harmin määrää, kun suklaamoussessa olikin hasselpähkinää. Vaan eipä ollut creme brulee aprikoosisorbetilla ollenkaan huono vaihtoehto:

Silmäni iskivät heti noihin marjoihin ja niiden alkuperään, tuoreita kun olivat. Ja taas tarjoilijaa juoksutettiin keittiöstä kysymään. Hollantilaisia olivat. Olisi ne varmaan voinut huoletta syödä kuumentamattomina, mutta minä olen sen verran pilkuntarkka ja vauhko, että siirsin ne siististi sivuun. Mies kyllä söi oman annoksensa (sen suklaamoussen, nyyh) mansikat, eikä niistä mitään aiheutunut.

Kotimatkan minä oli ratin takana, satoi paikoin kovastikin lunta, mutta ei ollenkaan täällä kaakonkulmalla. Kotona olimme kahden kieppeillä ja sain siis nukkua yöni rauhassa. Oli kyllä erittäin ihana ja onnistunut ilta. Mieskin sitten sai viimein juoda sen kaljansa siellä Kämpissä.

Katariina <3