Jo joutui armas aika - korkkarijuoksua kellon perässä

Tänään on taas se päivä, kun Suvivirsi kaikui koulun saleissa merkkinä kesän ja loman alkamisesta. Kalenteriin katsoessa näyttää kesältä, mutta ulkona on ihan hyytävän kylmä. Normaali Suomen suvi siis, suloisesta ei niin tiedä.

Jumankekka kuulkaa mikä haaste oli ehtiä aamulla kahdeksaksi tällä kokoonpanolla koulun kevätjuhliin. Kaiken lisäksi piti jakaantua kahtia. Koska se on yksilötasolla käytännössä mahdotonta, niin mies meni alakoulun ja minä yläkoulun kevätjuhlaan. Yläkoulun kevätjuhlassa olen ollut viimeksi itse peruskoulun päättäessäni silloin "jokunen vuosi" sitten. Täällä on sen verran pienet tilat, että käytännön syistä kutsu juhliin tulee vain koulunsa päättävien läheisille.

Ehdimme kuin ehdimmekin muutamista vastoinkäymisistä huolimatta ajoissa paikalle. Istahdin tuolille ja siinä ihmettelin oudon kevyeltä tuntuvaa kameraani. Siis ei voi olla totta! Olin lähtenyt liikkeelle ilman akkua... Tässä vaiheessa kyllä muistin, että siellähän se lepää keittiön pöydällä laturissa, eipä sitten aiemmin tullut mieleen. Muutama minuutti oli aikaa juhlan alkuun, pikapäätöksellä lähdin hakemaan - sillä mitä tekee valokuvaaja toimimattomalla työkalulla.

Onneksi minä olen karaistunut korkkarijuoksija. Siinä sai Parikat kyytiä, ehjiksi jäivät kuitenkin sekä kengät että juoksija. Meiltä on koululle matkaa alle kilometri ja lopulta olin vain muutaman minuutin myöhässä. Harmi sinänsä, sillä kerrankin minä olisin ollut ajoissa paikalla. Aina ei voi voittaa.

Parikat <3
Kohteessa.

Kevätjuhla oli erittäin lämmin ja hyväntuulinen tilaisuus, kiitos yhdeksäsluokkalaisten, joiden joukossa minunkin poikani oli. Yksi vaihe elämässä on tullut päätökseen, moni on uuden edessä. Niinhän se on alkukesä uuden alun ja kasvun aikaa - kuten myös näillä upeilla nuorilla, joilla on vielä kaikki edessä ja ovet joka suuntaan avoinna. Kaikkea hyvää toivon ihan jokaiselle.

Katariina <3