Kaljaroiskeita ja yllättävä keskisormi - minun työpäiväni

Heipparallaa! Pistetään välillä kevyesti keskustellen työjuttuja. Nimittäin aina sattuu ja tapahtuu, vaikka mitään ei tapahtuisikaan. Niin se vain menee.

Tänään olikin kiva päivä liikutella kiviä ja mursketta kuormurilla, nimittäin soittivat radiossa hyvää musiikkia. Sieltä tuli päivän aikana Aviciita peräti kolmen biisin verran. Ikävä kyllä sieltä tuli myös Elastista samassa suhteessa. Luovutin neljännen Elastisen alkaessa, oli silloin siis biisinmitan verran johdossa. Ei ole kaikkien pakko tykätä kaikesta. Onneksi.

Murskeaseman karunkaunista maisemaa.
Ylilento on aina yhtä sävähdyttävä. Tuossa peilin takana näkyy, katso tarkasti.

Lounaan nautin omassa rauhassani huoltoasemalla. Tai oli siellä muitakin, mutta minun pöytään ei kukaan uskaltautunut. Ainoana naisena taas rekkamiesten seassa.Tyylilleni uskollisena läikytin kotikaljat tarjottimelle, roiskutin pöydällekin. En ymmärrä miten siinä aina käykin niin... Jälkiruokana olleen mansikkakiisselin isommat sattumat eivät olleetkaan mansikoita, vaikka niin luulin. Keittämällä saa perunajauhoista komeita klimppejä. Toisaalta aika lohdullista huomata, että ei se kokkikaan aina onnistu.

Taidolla roiskutetut kaljat.
Se erilainen sattuma...

Ruokailun taustalla soi musiikki. Kaiuttimista kuului Donna Summerin kasaribiisi She works hard for the money. Samaan aikaan toisella suunnalla televisio oli auki. Kuka arvaa mitä sieltä tuli? Mainoksia tietenkin. Siellä tarjottiin apua kutinaan ja kirvelyyn, hiivalääkkeitä alapään vaivoihin. Ei oikein ruoka maistunut. Sellainen lounashetki sitten.

Niillä murskeasemilla saa aina jännätä osuuko sitä oikean kasan vierelle autoineen. Ne kun ovat ainakin minun silmissä kivilaadut niin kovin samannäköisiä, kokoerot ei kaikissa niin isoja ole. Eikä sitä aina kehtaa lälläriin huudella ja kysellä. Kyllähän ne jo ihmettelee, jos sitä samaa asiaa monta kertaa päivän aikana kyselee. Minkäs sille tekee, jos on huono muisti tai pää umpiluuta. Ja aina ei sitten osu, ei edes lähelle. Olin pitkälle yli vartin ollut kasan vieressä ja huudellut lälläriin odottavani "kuustoistakolmekakkosen" luona eikä ketään tullut. Viimein sieltä tuli iso telakaivinkone ryömintänopeudella. Katsoin haavi auki ja ajattelin, että et  kyllä ole tosissasi. No ei se tullut minulle lastia tekemään, vaan siihen viereen tankkaamaan. Kertoi samalla ystävällisesti, että olin ihan väärässä paikassa. Ei ihme ettei ketään tullut. Tai oli se konekuski varmasti käynyt siellä oikean kasan luona ihmettelemässä, kun kutsu kuuluu, mutta ketään ei näy.

Tässä nostetaan kyytiin tärylätkää.

Iltapäivän kahvitauolla sain todistaa autonasentajan noloa tilannetta. Jonkinmoinen korjaamon auto oli kokohaalarimiehellä alla siinä pihalla, en sen kummemmin ajatellut mitä siinä tapahtui. Ikkunat oli auki ja musiikki soi kovalla voimakkuudella. Vaan mitä sieltä kaiuttimista kuuluikaan... "Voitteko katsoa tänne? No vittu, kattokaa tänne! Mulla on vasemman käden keskisormi pystyssä..." Ja kyllä muutes katsoin. Ei näkynyt keskisormea, mutta radio napsahti kiinni ennätysvauhdilla. Minua hymyilytti. Liekö joku järjestänyt jannulle pienen pian. Ainakin se onnistui hyvin.

Muutama pikkukivi siinä.

Loppuu se pitkäkin päivä joskus, jos ei muuten, niin viimeistään siinä vaiheessa kun yöksi muuttuu. No ihan niin pitkäksi ei sentään päivä venynyt, vaikka loputtomalta tuntuikin. Olisin voinut vaikka vannoa, että kotimatkalla siinä edellä ajavan Corsan perässä luki erotic. Ihan varmasti oli! Tarkemmin katsottuna siinä lukikin ecotec. Jep, selvästi aika poistua kotiin nukkumaan.

Kohti uusia sepelikuormia!

Katariina <3