Mä oon rekkamies, eiku...

Koululaisten syyslomaviikko oli keskiviikkona puolessa välissä ja rentoa on ollut - ehkä liiankin. Oli meinaan sen verran räväkkä aloitus tuolle kyseiselle päivälle, kun jälkikasvu ohimennen kysäisi, jotta moneltakos se hänen hammaslääkäri on. Nopea vilkaisu kelloon ja tajusin, että se on nyt. Siis NYT! Jumankauta että tuli kiire! Minullahan ei ollut aikaa vaatteita valita siinä rytäkässä, joten hyppäsin auton rattiin Aino-tossuissa ja vaaleanpunaisessa aamutakissa. Hiljaa mielessäni toivoin, ettei poliiseilla ole puhallusratsiaa matkan varrella. Ei sillä, ettäkö viisari olisi värähtänyt tai ylinopeutta olisin päästellyt, vaan koska häpesin ulkomuotoani... Olisi siinä ollut konstaapelilla katsomista. Hammashoitolaan ei tarvittu äitiä mukaan. Luojan kiitos.

Päivän seuraava koettelemus oli edessä iltapäivällä, kun pakkasin lapsille vaatteita yökyläreissua varten. Kuten olette huomanneet, tekee talvi tuloa sen verran napakasti, että pakko niitä paksumpia ulkovaatteita on kaivaa esille. Paleltuvat piltit muuten. Siinä sitä olikin ohjelmaa riittämiin, kun kaivoin varaston kätköistä toppatakkia, -housua ja hanskaa esille. Tiesin kyllä, että kaikille löytyy sopivankokoista vermettä ylle, mutta ennen kuin kaikki vaatekappaleet oli paikannettu niin hiki siinä tuli! Ihmettelen vaan, että miten meillä voi olla niin paljon pelkkiä vasemman käden rukkasia??? Ja miksi minä en osaa olla järjestelmällinen?

Oli miehen kanssa tiedossa ilta ihan kahdestaan, pitkästä aikaa. Teimme romanttisesti treffit kotkalaisen liikenneaseman pihalle, josta oli tarkoitus jatkaa yhdellä autolla matkaa. Meillä oli palaveri hoidettavana, sillä ensin työ ja sitten huvi. Kuuden jälkeen illalla nälkä oli jo hirmuinen, edellisestä ruokailusta oli useampi tunti vierähtänyt, eikä mukanani kulkeva YKSI suklaapatukka pitkään naista tyytyväisenä pidä. Mieheni onneksi tietää miten rouva pidetään tyytyväisenä ja desibelit matalalla, joten suuntasimme Kotkan Fransmanniin syömään kunnon pippuripihvit. Tiedättekö sen tunteen, kun verensokerit laskevat rytinällä energiatasojen kanssa ja rupeaa kiukuttamaan ja olo on heikko? Minä tiedän ja mieheni on sitä sattuneesta syystä saanut (siis joutunut) läheltä seuraamaan, joten voin kertoa ravintotäydennyksen tapahtuneen viime hetkillä.

Ruokaa odotellessa.

Maha täynnä sitä jaksaa havainnoida ympäristöäänkin ihan toisella tavalla. Huomasin Kotkan katukuvaan olevan tulossa jokavuotiset himmelit valoa tuomaan. Toki niitä piti kameran kanssa sohia. Katsokaa:

Kotimatkalla satoi räntää, eikä lämpötilakaan ollut kuin hitusen plussan puolella. Alkoi näyttää vahvasti siltä, että historia toistaa itseään ja löydän itseni tienhoitoauton kyydistä käytännölliset korkosaapikkaat jalassa. Viime talvena nimittäin sen pienen hetken aikana, joka pitsan syömiseen kului, muuttui säätila niin rajusti, että kerralla pamahti paikoin parikymmentä senttiä lunta. Kahdenkeskistä aikaa vietettiin silloin kuorma-autossa, aamuun asti...

Niin sitä laatuaikaa vietettiin nytkin, perinteitä kunnioittaen. Minä siis sipsuttelin korkosaapikkaissa ja Vuitton kainalossa Volvon hyttiin ja isäntä lastasi suolat kyytiin. Käytännön miehenä hänellä oli Dimexit pakettiautossaan valmiina, toisin kuin minulla, jonka mieltä kaihersi villakangastakkiin mahdollisesti tulevat vaseliinitahrat. Kaikesta huolimatta olin valmiina lähtöön. Ja sitten ei lähdettykään. No jos yöllä sitten, mitäpä sitä ihminen muutakaan silloin. Joutoaikaa.

Joko lähdetään?
Tyylikästä ja vähemmän käytännöllistä...

Ja niinhän siinä kävi, että lähdettiin suolaamaan seiskatietä ennen puolta yötä. Ei tarvinnut käydä nukkumaan. Nyt sentään ehdin pukeutua asianmukaisiin varusteisiin. Älkää kertoko kenellekään, että minulla ei ollut meikkiä eikä edes huulipunaa!! IIIIK!!!

Hoidettiin miehen kanssa homma puoleksi. Hän ajoi Haminan suuntaan ja sitten vaihdettiin kuskia - suolasin tien Haminasta Vaalimaalle. Hiljainen on kylätie puolilta öin ja niin on myös valtatie. Ei siellä montaa vastaantulijaa ollut. Kuulemma kettu loikki tien sivussa, en minä vaan huomannut. Ammattikuljettaja keskittyy olennaiseen. Laitan teille muutaman kuvan todistamaan, että töitä on tehty. Kuvien laatu on vähäisestä valon määrästä ja kännykkäkamerasta johtuen vähän kehno, pahoittelut siitä. 

Mä oon rekkamies, eiku... Nainen kuorma-auton ratissa.
Tämän kuvasin apukuskin paikalta. Ajaessa ei kuvia räpsitä!

Siinä sitä taas yrittäjän ja sen puolison elämää. Säännöllisen epäsäännöllistä.

Katariina <3