Kun on aika painaa jarrua - lääkärin määräyksestä...

Usein se tapahtuu ihan huomaamatta. Tai siis niin, että asianosainen itse ei sitä ymmärrä, vaikka läheiset ja ystävät ovat huolissaan. Varoituksen sanat ja huolestuneet katseet menevät ohi - tai niitä ei vain halua huomata.

Kävin muutama viikko sitten kampaajalla, edellisestä kerrasta olikin jo aikaa. Kesä ja merivesi olivat tehtävänsä tehneet ja latvoista piti leikata pari tuumaa pois. Siinä kapan alla istuessani kampaaja nosteli hiuksiani ja kysyi jotain, mikä pysähdytti minut: "Onks sulla lähtenyt tavallista enemmän hiuksia viimeisen puolen vuoden aikana?"

Siis että mitä? Ei siellä mitään kaljua länttiä ollut, mutta uutta hiusta puski siihen malliin tulemaan, että jotain oli tapahtunut, oli hiuksia tippunut sulkasadon lailla. Jäin miettimään kulunutta puolta vuotta. Oli totta, että paljon oli elämään mahtunut ja sata lasissa painettu menemään. Ilman lomaa.

Meillä kaikilla on vuorokaudessa ne samat 24 tuntia. Jos päivälle lisää pituutta haluaa, niin helposti sitä tulee tingittyä yöunista - oman hyvinvointinsa kustannuksella. Niin tein minäkin. Tuntui, että tekemistä riitti yllin kyllin. Ja tottahan se olikin: ajohommat, toimistotyöt, suurperheen pyöritys kotitöineen ja ruuanlaittoineen, blogi, lehtikirjoitukset... Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Sitä kuvittelee pystyvänsä suoriutumaan kaikesta, luulee olevansa joku supernainen. Väärin. Pikkuhiljaa huomaa, että eihän se aika riitä sittenkään. Kaikesta, jota ennen rakasti, alkaa tulla pakkopullaa. Päässä takoo pitääpitääpitää, vaikka ahdistaa jo pelkkä ajatuskin. Olo on kuin sumussa kulkisi, käsikopelolla hapuillen.

Lääkäri laittoi sitten sairauslomalle. Levätä pitäisi, eikä kuulemma haittaisi, vaikka jonain päivänä ei tekisi mitään. Ensin viikko lepoa ja sen jälkeen miettimään miten voisi järjestää hommansa ja elämänsä niin, että työ-, perhe- ja oma aika olisivat sopivasti tasapainossa siten, että nukuttuakin tulisi. Ei mikään helppo rasti.

Tässä on nyt kaksi viikkoa opeteltu hidastamaan. Kuorma-autoon en ole hypännyt, mutta toimistotöitä olen omaan tahtiin hoitanut. Välillä on väsyttänyt kovastikin. Hiljaiset hetket lasten ollessa koulussa ovat tehneet hyvää, on saanut aikaa ja tilaa omille ajatuksille.

Vielä on antanut odottaa itseään se hetki, että kaivaisin puikot ja langat esille sukkien ja lapasten neulomista varten. Lukemattomien lehtien pino on iso, eikä oikein leivottuakaan ole tullut kuin pakon edessä. Blogin puolella on ollut nyt hiljaisempaa, mietin jopa, että lopetan kirjoittamisen kokonaan.

Vaan ei sentään. Annan itselleni nyt rauhan ja aikaa palautua, yritän päästä eroon suorittamisen ja riittämättömyyden tunteesta. Opettelen olemaan niin, etten polta kynttilää molemmista päistä. Sormethan siinä muuten palaa.

Kuten isälläni on aina ollut tapana minua lohduttaa ja rohkaista, niin totean samoin sanoin: Kyllä se siitä!

Ja totta, aina on asiat järjestyneet.

Katariina <3

Tekstin kuvat otettu Katariinan meripuistossa tuulisena lokakuun loppupuolen päivänä