"Mä nään tähtii, mä vaan hiihdän" - Suksien tuuletusta

Siitä on jokunen vuosi aikaa, kun ostin itselleni kunnon varusteet: monot, sukset, sauvat ja oikein korvaläpät viimaa vastaan. Ajatuksena oli, että nyt muuten aloitetaan hiihtoharrastus. Niin varma olin kaikesta, että kaupanteon yhteydessä ostin suksilleni myös valmiin voitelun. Arvatkaa hiihdinkö? No enpä hiihtänyt sinä talvena kertaakaan. Niin päätyi sukset ja monot varastoon odottamaan aikaa parempaa.

Tuli seuraava talvi. Mikä se oli hiihtokelejä odotellessa, olihan minulla nyt suksetkin valmiiksi voideltuna. Alkoiko hiihtoharrastus? Eipä alkanut. Olisinkohan kerran suksia ulkoiluttanut ja se siitä. Ei kyllä ollut oikein luntakaan ja jos oli, niin oli flunssaa tai kiirettä ynnä muuta tekosyytä. Viime talvena sukset pääsivät jälleen ladulle yhden ainokaisen kerran. Hyvin edelleen riitti alkuperäinen voitelu, oli taitavasti Suomen märkään talveen tehty.

Alakouluikäisenä tuli hiihdettyä paljonkin. Koulussa oli silloin enemmän liikuntaa kuin nykypäivänä, välitunneillakin hiihdettiin. Pakollisia olivat hiihtokilpailut, ei puhettakaan etteikö kaikki olisi osallistuneet. Talviloma oli reilusti hiihtoloman nimellä ja luokassa oli seinällä taulukko, johon jokainen merkkasi hiihtämänsä kilometrit. Kovimmilta hiihtäjiltä loppui ruudut kesken hyvinkin nopeasti. Usein myös hiihdimme koulusta kotiin, ihan kuten silloin ennen vanhaan kun koulumatkat kuljettiin suksilla kesät talvet.

Yläkouluiässä hiihtoinnostus sammui kokonaan. Hiihdosta tuli pakkopullaa. Omia välineitä ei tarvinnut kouluun viedä, siellä niitä oli sivakoita varaston seinusta täynnä. Muistan, kuinka likkojen kanssa hiiiiiitaaaaasti hiihdettiin sitä kaikkein lyhintä lenkkiä. Opettaja seisoi aina tietyssä kohdassa vahtimassa meitä ja huusi: "Hyvä tytöt! Vielä jaksaa yhden kierroksen, hyvä hyvä!!" Ja hitto kun ei jaksanut. Eikä halunnut. Eikä siitä hiihtämisestä päässyt eroon edes kuukautisiin vedoten, toisin kuin silloin, kun vuorossa oli uintia. Helppo ja usein käytetty kikka tyttöjen keskuudessa, älkää paljastako salaisuutta.

Eilen se sitten taas tapahtui. Alkoi hillitön varusteiden etsiminen ja reilun puolen tunnin epätoivoisen uurastuksen jälkeen kaikki oli suurinpiirtein löytynyt. Me lähdimme hiihtämään. Ja melkeinpä koko perheen voimin! On olemassa ainakin yksi asia, jota kotikunnassani on kiittäminen ja kehuminen. Se on liikuntapaikkojen talvihoito. Kiekkokaukalo jäädytetään välittömästi pakkaskelien tultua, valmista on aina ensimmäisten joukossa. Samoin hiihtoladut - heti kun lunta on edes nimeksi, taikovat liikuntapaikkojen hoitajat latuja koulun ympäristöön ja pururadalle. Hienot metsälenkitkin täällä olisi, mutta lumimäärä ei ole riittänyt niiden käyttökuntoon saattamiseen. Sen sijaan urheilukenttää ympäröimään on tehty latu  ja siihen peltolenkki päälle, yhteensä puolitoista kilometriä. Tälle ladulle mekin suuntasimme.

Onneksi hiihtoharrastuksen herättely tapahtui vasta iltahämärissä. Edellisestä kerrasta taisi taas olla kulunut liian kauan, sillä mies joutui auttamaan minulle sukset jalkaan. Aika noloa. Hiihdin kokonaista kaksi kilometriä, ei tuntunut pahalta ollenkaan. Tosin näin seuraavana päivänä voin kertoa, että jalat siitä kipeiksi tuli. Pystyssäkin kestin. Tai kestin niin kauan, kunnes otin  selfieitä ihan paikallaan seisten ja löysin itseni hangesta pötköllään. Melkein sattui, sillä piti suojella puhelinta. Itsestä niin väliä.

Vaan sillä se kipu lähtee millä on tullutkin. Suuntasin tänään ladulle uudelleen seuranani viisivuotias kuopukseni ja nuorimmat koululaiset. Viisivuotiaan vauhdissa hiihtäen ei tullut edes hiki ja muutenkin matkanteko oli hyvin tauotettua, kun pojalla oli niin paljon asiaa. Äitiinsä tullut selvästi.

Parasta hiihtoseuraa.

Kovin oli keväinen ilma tänään, aurinko lämmitti ja linnut lauloi. Samaa on luvassa huomisellekin, voi olla, että hiihtämään sitä joutuu taas lähtemään. Alkuperäinen voitelu toimii edelleen.

Korvamatona soi Antti Tuisku: "Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusi mäki? Onks sen jälkeen vielä mäki?"

Katariina <3