Mansen Mörinät 2017 - tonneittain rautaa ja muutama makkara

Viime viikonvaihteessa oli vuotuinen jokanaisen unelmatapahtuma eli Mansen Mörinät Tampereella! Siispä suuntasin sinne minäkin.

Moottoritie on kuuma.

Kyseessä on maanrakennuskone- ja kuljetuskalustoammattilaisten tapahtuma, joka kerää vuosittain Pirkanmaalle yli 10 000 kävijää tutustumaan satojen alan toimijoiden tuotteisiin. Viime vuonna osallistuimme ensimmäisen kerran ja niin oli hienoa, että uudestaan piti päästä. Monikaan nainen ei varmasti ymmärrä tätä, mutta minun mielestä isot koneet on upeita, voisin ihastella ja valokuvata niitä pitkän tovin. Mitä enemmän rautaa, sitä parempi.

Viime vuonna lähdin matkaan korkonilkkureissa, oli hieman hankalaa kävellä sepelipihoilla ja väistellä mutalammikoita. Siitä viisastuneena jalkaan valikoitui tennarit.

Jo kauas ensimmäiseltä tapahtumapaikalta Lempäälässä korviini kantautui Raptorin Oi beibi 2, sen jälkeen kaikui Mikko Alataloa. Ja sitten se tuli: Dirlandaa. Ihan käsittämätön kappale, johon minulla on aina ollut hyvin viileät välit. Aivan kamala koettelemus oli tämä, mutta selvisin.

Muutama kauha.
Muutama kone.
Miesten (ja miksei naistenkin) leikkikenttä. Näitä koneita sai testata!

Kuulutukset kaikuivat ilmassa. Sen mukaan jossain olisi panssarivaunu, jonka kyytiin yhdeksän ensimmäistä pääsisi. Ei kun etsimään...

Ja tämmöinen mörkö sieltä löytyi! Panssarivaunu vuosimallia 1984.

Olimme ensimmäisinä jonossa, joten kyytiin vaan. Sanoivat, että ajetaan rauhallisesti tasaista vauhtia. Ja mitä vielä...

Hieman likainen panssarivaunun kylki. Kyytiin vaan, mukana Vuittonit ja kamera...
Tässä vaiheessa vielä hymyilytti...

Hymyni hyytyi välittömästi menopelin lähdettyä liikkeelle. Ei nimittäin menty hiljaa... Alkuun paskarinki ja siitä kierrokselle. Jestas että pelotti ja se, mitä suustani pääsi, ei ole painokelpoista.

Ihme kyllä sai kuvatuksi liikkuvasta panssarivaunustakin.

Ja tuossa masiinassa ei muuten sitten istuttu. Luukut oli auki ja matkaa taitettiin seisoen. Kaikki, mustat pakokaasut tulivat päälleni ja katku tarttui hiuksiin. Yritin myötäillä liikkeitä, että pysyisin pystyssä, vaikka todellisuudessa olin kauhusta jäykkänä. Toki oli huoli myös kamerasta ja laukusta. Minua lohdutti ajatus, että jokainen töyssy ja kiihdytys veisi lähemmäksi sitä helpotuksen hetkeä, että olisimme perillä. Toivottavasti ehjinä. Jäin henkiin tuostakin koettelemuksesta. Jälkeenpäin voin kertoa, että oli se vaan mahtava kokemus! Ja jälkeenpäin kuulin myös sen, että minulla oli Linnanmäki-paikka... Vaunun perällä olija kuulemma saa osakseen suurimman röykytyksen. Onneksi en sitä tiennyt siinä vaiheessa kun kyytiin kiipesin.

Dimexin ja Tamrexin yhteispisteessä sai kokeilla lapion tarkkuutta. Kilo sepeliä piti saada ämpäriin. Ei heittänyt kuin hieman alle 200g.
Dimexit rivissä.
Poseerausta Doosanin kauhan edessä.

Seuraavaksi vierailimme Witraktorilla Caterpillareita katsomassa. Matkalla satoi vettä kaatamalla ja mustat pilvet täyttivät taivaan. Sen verran kuitenkin sade lakkasi, että koneiden ympärillä tuli käveltyä ja makkarat paistettua.

Ai että! Pyöräkuormaaja vuosimallia 1966.
Hyvä perä <3
Wau!

Ilahduttavaa oli huomata, että monessa koneessa oli lappu "MYYTY". Se on hyvä, että kauppa käy.

"Tatuointia" ottamassa.
Tämmöiset niistä sitten tuli :D

Tapahtumasta jäi hyvä fiilis, ihmisiä oli kivasti liikkeellä uhkaavasta sadesäästä huolimatta. Minä näin tällä kertaa vain pintaraapaisun, ensi vuonna sitten uudestaan!

Mainoslippis. Ja kuten kaikki voivat kuvasta todeta, ei hatut allekirjoittaneen päähän sovi. Näyttää typerältä.

Katariina <3