Mentiin ihan metsään

Tuli taas käytyä mönkijä- & crossipyöräajelulla ihan koko perheen voimin. Vielä on hyvä ajella, kun tarkenee ilman villakalsareita ja pilkkihaalareita. Tai no, ei noita hurjapäitä niinkään palele, mutta minä olen sellainen vilukissa, jotta kylmä tulee herkästi. Minun roolini oli tällä kertaa hyvin mukava: matkustajana mönkijän kyydissä! Painauduin miehen vahvaa selkää vasten, ei käynyt tuuli, ei palellut. Suorastaan romanttista. Ja nyt soi päässä tietty kohta Moottoripyörä on moottoripyörä -biisistä, hillitsen kuitenkin itseni siirtämästä sitä näppäimistölle...

Jonossa eteenpäin
Syksyinen metsä

Kovin pitkälle emme päässeet, kun mies huomasi maassa jäljet. Eläimen jäljet, eikä ne olleet mitkään ihan pienet. Hetken niitä taivastelimme ja tuli aika kiire jatkaa matkaa, kun tajusimme, että kyseessä oli karhun jäljet! Karhuja näillä suunnilla on kerrottu liikkuvan, paskakasoja on nähty ja nyt tämäkin vielä. Jäljet näyttivät tuoreilta, itse mesikämmentä emme onneksi nähneet. Voihan se olla, että nalle katseli meidän touhuja jostain läheltä, mutta piilossahan nuo haluavat pysytellä. Ja kyllä meidän seurueesta sen verran ääntä lähtee, että karhut sen kuulevat jo hyvä matkan päästä.

Matka jatkui. Romanttisen selkäänpainautumisen lisäksi sitä säesti minun marmatukseni, kun hoksasin, että jäljet jäi kuvaamatta! Voi miten harmitti. Tiedustelin sitten, että tultaisiinko mahdollisesti samaa reittiä takaisinpäin... Ja voi kyllä, ainoa reitti takaisin oli juuri sieltä missä ne jäljet oli. Mielessäni siinsi suuret luontokuvat - kännykällä otetut tosin.

Keulii...

Takaisinpäin matkatessa minulla oli kamala hätä, ettei vaan kukaan rynni millään pärinävehkeellä sotkemaan niitä minun karhunjälkiä. Tarkka vahtiminen päättyi toivottuun tulokseen ja olimme jonon ensimmäisinä jälkien äärellä. Syvä kumarrus kohti luontoäitiä, eli nenä liki jäljissä kiinni annoin kännykkäkameran laulaa. Sillä aikaa kun minä kyykin mielipuuhassani,  mies huomasi, että siinä parin metrin päässä oli lisää jälkiä. Ja ne toiset jäljet olivat meidän menomatkan renkaanjälkien päällä! Eli HYVIN TUOREET. Taas tuli kiire. Emme jääneet katsomaan näkyikö nallea missään.

No entäs ne minun ottamat kuvat? Ihan huonoja kaikki. Olisi pitänyt roudata kamera mukaan tällekin reissulle. Tosin se olisi syönyt sitä romanttista tunnelmaa, kun miehen selkää vasten olisikin puristunut kamera...

Ei tuosta tolkkua ota. Silmin katsottuna kämmen näkyi ihan selvästi, sekä syvät kynnenpainaumat myös. iPhone on asiasta toista mieltä.

Selväksi tuli, että The Luontokuva jäi ruutuun vangitsematta ja hyvinkin selvää oli, että suppilovahverot saavat jäädä tuonne metsään tänä syksynä. Onneksi minulla on toinen hyvä sienipaikka. Sinne pääsee autolla ihan viereen.

Leikin kännykän kanssa, tuloksena peiliselfie.
Konekuvia täytyi ottaa, kuinkas muuten. Tässä Cat-veljekset ja isäntä itse.

Mukavaa viikonlopun jatkoa!

Hymy herkässä

Katariina <3