Minun työpäivä - mursketta ja tärinää

Edellisessä postauksessa kerroin neitsytmatkasta uudella Mersulla. Kyseessä siis firman kuorma-auto. Postauksen lopussa hehkutin sitä, että olen seuraavana päivänä lähdössä ajoon kyseisellä menopelillä. Jos meni ohi, pääset katsomaan kuormurin sisälle tästä linkistä. No miten se päivä sitten meni? Päästän teidät jännityksestä ja kerron.

Aamulla kännykän vähemmän ystävällinen herätysääni iski tajuntaani viideltä. Meni siinä useampi tovi ennen kuin sain kammettua itseni peiton alta ylös. Vihaan aamuja eikä maanantai ole viikonpäivien suosikkilistalla se ensimmäinen, mutta tiedossa oleva autoilu sai kuitenkin aamu-uniseen naiseen liikettä. Kahvia kitusiin ja kaurapuuroa ääntä kohti, meikki sekä hiukset kuntoon, Dimexiä päälle ja matkaan. Ei edelleen puhettakaan, että ilman huulipunaa liikkuisin. Ja kyllä - hajuvettä myös.

Matkalla kohti Kotkaa oli aikaa ajatella. Valehtelisin, jos väittäisin ettei minua yhtään jännittänyt. Nimittäin minun virkani on useimmiten istua tietokoneen näppäimistön takana, kuorma-auton ratin taakse pääsen harvemmin. Mutta silloin kun pääsen, voi pojat että olen innoissani - suorastaan liekeissä. Tiesin, että osaan ja hoidan hommani huolella.

Tilannekuva työmaalta.

Tehtävänä oli ajaa mursketta Kotkansaaren paloaseman työmaalle Ruduksen montulta Hakamäestä. Onneksi isäntä oli ensimmäisen reissun ajan repsikkana. Nimittäin tällä suuntavaistolla varustettu nainen ei välttämättä sitä soranottopaikkaa omineen olisi löytänyt. Ja jälkeenpäin voin kertoa, että väärästä liittymästä olisin mennyt. Kuinkas muuten.

Näin onnelliseksi tulee nainen, kun pääsee kuorma-auton ratin taakse.

Hetkellisen, keväisen lämpenemisen jälkeinen kylmä pohjoisvirtaus tuntui jäätävältä, mutta auton ohjaamosta oli hieno katsella kaunista kevättä. Aurinko lämmitti jo mukavasti lasin läpi, taivaan sini oli poikkeuksellisen kirkas ja meri välkehti, kuin lupauksena pian koittavasta kesästä. Sitä odotellessa.

Ihan mielettömän hieno kuva, vaikka on puhelimella otettu.
Siinä sitä menee mursketta kyytiin.
Rajavuoren avaruutta. Mursketta moneen menoon.

Ensimmäisen reissun jälkeen sain pärjätä omineni. Radio auki ja musiikit soimaan. Voi että miten minä nautin ajamisesta. Näin autoilijan näkökulmasta voin kehua kotkalaista liikennekulttuuria. Nimittäin todella hienosti kanssakulkijat antavat tilaa isoille autoille tulla kiihdytyskaistoilta tielle liikenteen sekaan. Hyvää mieltä toi myös muiden autoilijoiden kädennostot. Se tunne, että kuuluu johonkin joukkoon, tekee todella hyvää tällaiselle, joka enemmän työskentelee omineen näyttöpäätteellä.

Näkymä sivupeilistä.
Karsea tuuli... Piti äkkiä kuvata ettei kukaan näe minua sohimassa auton edessä keskellä monttua.

Ja vaikka jänskää hommaa tehdessä ei nälkä tulekaan, niin syödä täytyy. Muuten alkaa heikottaa. Paloaseman vieressä on mäkkäri, joten liian helppo oli lampsia sinne syömään. Positiivista siinä oli se, että syötiin miehen kanssa yhdessä. Se onkin viime päivinä ollut harvinaista, hieman on kiirettä pitänyt.

Tätä menoa alkaa pian Dimexit tiukata...
Ruokailun jälkeen piti lisätä huulipunaa. On se perhana ettei missään miesvehkeessä ole meikkipeiliä! Talvella manasin samaa pyöräkuormaajan ohjaamossa ja nyt taas. Uusi auto, mutta EI PEILIÄ SISÄLLÄ!! Onneksi hätä keinot keksii. Sivupeili on iso, kyllä siinä yksi Hostikka huulensa maalaa.

Kolmannen reissun aikana kuului äänimerkki ja näyttöön ilmestyi polttoainemittarin kuva, se oli tankki tyhjenemässä. Isäntä passitti minut Mussaloon tankkaamaan. Oli taas rouvalla suunnistamista.

Jopa tällä suuntavaistolla varustettu löysi kerralla perille. Tässä sitä ollaan tankilla.
Tilannekuva.

Päivän päätteeksi satoi lunta, kylmää oli kevätkeli vaikka jo toukokuussa mennään. Isännällä oli ässä hihassa odottamassa:

Jyrä.

Laittoi minut sitten jyräämään. Meteli jäi kuulosuojaimien ulkopuolelle ja hampaat suuhun tärinästä huolimatta.

Oli se vaan hieno päivä, lisää samanlaisia kiitos!

Katariina <3