Nolojen tilanteiden nainen: hävitin auton Helsinkiin!

Mitä tapahtuu, kun kaksi naista lähtee Helsinkiin - toinen on suuntavaistoton ja toinen sen suuntavaistottoman äiti? Katastrofi siitä tulee. Kerron teille mitä tapahtui, ehkä siitä voi joku muukin ottaa allekirjoittaneen lisäksi opikseen.

Parkkipaikka on hankala löytää

Tiedätte sen tilanteen, kun jossakin pitää olla tiettyyn aikaa. Minulle, joka on aina muutenkin myöhässä, aiheuttaa juuri tuo kyseinen lisämauste haastetta. Entä sitten, kun se kohde on keskellä Helsinkiä... Kun siellä ei ole niitä parkkipaikkoja niin kamalasti ja nekin vähät mitä löytyy, on miehitetty viimeistä paikkaa myöten. Ja kun kohteeseen on muutenkin löydetty vain ja ainoastaan navigaattorin avulla, ei ole kiva ajella aina vain kauemmas ruutua etsien, kun samalla tajuat ajautuvasi siitä alkuperäisestä kohteesta ties mihin. Kuuma siinä tuli, etenkin kun sitä ajankulua ei pysty pysäyttämään.

Hyvän aikaa kestäneen korttelirallin jälkeen se löytyi, vapaa parkkiruutu. Se ensimmäinen. Kevyellä ranneliikkeellä auto paikoilleen ja katse kännykän karttasovellukseen. Niin, eihän minulla ollut mitään hajua siitä missä oltiin. Armollinen sovellus näytti, että kävellen matkaa olisi 600m ja lupasi meidän ehtivän ajoissa perille. Muistin onneksi maksaa pysäköinnin siinä hässäkässä. Heitin vitsillä, että entäs jos en löydäkään takaisin autolle. En voinut aavistaa, että vitsi muuttuisi vielä todeksi. Mutta ei siinä vaiheessa hölmöllä hätää "Tästä on helppo löytää! Kartassa lukee Neitsytpuisto vieressä, siihen tullaan!" Mainittakoon tässä kohtaa, että en ollut omalla autolla liikkeellä. Minulla on viikon ajan ollut blogiyhteistyön merkeissä käytössäni Toyota C-HR Etelä-Kymen Autosta Kotkasta.

Reippaahkon kävelyn jälkeen me naiset olimme perillä, ajoissa ja kuumissaan. Ei siinä matkan aikana paljon tullut ympäristöä havainnoitua, kun oli jo vähän kiirekin. Olisi ehkä kuitenkin kannattanut. Vaan eipä hätää, olihan auto hyvässä paikassa ja helppo löytää...

Auto se vasta hankala onkin löytää

Päivä kului ja tuli se hetki, että autolle piti palata. Minä vielä sanomaan, että tuosta vaan mäkeä alas ja ei tarvitse karttaa katsoa. Menihän se mäki alas, mutta sitten tuli neljän tien risteys, eikä mikään suunta näyttänyt tutulta. Heh, helppoa - suunta vaan kohti Neitsytpuistoa. Siinä vaiheessa karttasovellus näytti meidän olevan kyseiseen puistoon nähden ihan eri suunnalla. Aiemmin nähty kirkkokin tuntui pomppivan esille aina ihan oudosta suunnasta (johtuen siitä, että siellä oli useampi kirkko, mutta eihän me tajuttu...) Mentiin takaisinpäin, tuli uskonpuute. Kokeiltiin toista suuntaa ja ei hitto, ei niin mitään käsitystä siitä missä auto on! Nyt alkoi tuntua vähintäänkin keljulta olotila.

Onneksi vieressä oli yksi Suomen luotettavimpien ammattilaisten ryhmittymä: taksitolppa! Nyt en tapojeni mukaisesti valikoinut taksia merkin mukaan, vaan käännyin jonon ensimmäisen puoleen. Sen auton kuljettaja puhui huonoa suomea ja oli ilmeisen halukas pääsemään meistä mahdollisimman nopeasti eroon. Käski kysyä joltain muulta, ei tiennyt Neitsytpuistoa. Seuraavalle kuljettajale esitin asiani näin: "Tämä nyt kuulostaa vähän nololta, mutta miulta on auto hukassa. En löydä mihin jätin parkkiin. Otatko erikoisen keikan vastaan ja lähdetään etsimään sitä?" Samalla näytin kännykän näytöstä Neitsytpuistoa, että tuolla sen pitäisi olla. Ystävällinen kuljettaja tuuppasi ovet auki ja lohdutti, että kyllä niitä häviää välillä paikallisiltakin.

Siinä ajelimme ympäriinsä, myös Neitsytpuiston luona, mutta mikään tie ei näyttänyt tutulta. Mietin miten voi olla ihminen näin hölmö! Ja koska aina menen asioiden edelle, olivat jo ajatukseni siinä miten toimisin, jos autoa ei todellakaan vaan löydy. Rinnassa muljahti, kun hoksasin etten muista edes autoa rekkaria. Soittaisinko autokauppaan: "Tuota mikähän se minulla ajossa olevan auton rekisterinumero on, kun sattui niin, että se hävisi tänne Helsinkiin...?" Tuon puhelun myötä olisi taatusti muljahtanut myös automyyjän rinnassa. Niin epätoivoinen olin, että ajattelin parkkipirkkojen löytäneen auton, jonka pysäköintiaika oli jo aikoja sitten umpeutunut ja sen myötä olisi jossain tieto mistä se auto löytyy. Kerrankin olisi ollut aihetta kiitokseen sakkolapusta.

Olimme jo hyvän aikaa ajelleet, välillä samaa tietää useampaan kertaan. Ei jälkeäkään Toyotasta. Taksi vei meidät vielä vähän kauemmas, johon minä totesin, että ei se kyllä täällä asti ollut. Niin, minua ei kannata kuunnella. Nimittäin siellä se nökötti harmaa Toyota tiiviisti muiden autojen välissä. Etelä-Kymen Auto loisti punaisena kyljessä. Voi sitä iloa ja riemua!

Siinä!!!!

Siinä maksua kuitatessa taksikuski sanoi, että se mistä liikkeelle lähdettiin oli ihan siinä lähellä. Noin 300 metrin päässä... Eikä se puisto edes ollut mikään Neitsytpuisto, ei edes lähellä sitä. Hyvin olin katsonut kartasta taas. Kiireesti autoon istumaan, tosin äitini onnistui kipittämään ohi vielä tässäkin vaiheessa. En muista milloin viimeksi olisin niin kovasti nauranut, kyyneliä piti pyyhkiä. Kuitti juorusi, että autoa etsittiin seitsemäntoista minuuttia ja hintaa tuli ajelulle vajaat parikymppiä. Eikä ollut edes sitä sakkolappua ikkunassa.

Hengähdys hyvän ruuan äärellä

Koettelemusten ja häpeän jälkeen oli jo sen verran kova nälkä, jotta ruokaa piti saada. Minä taas kätevänä karttaa katsomaan ja suunta kohti rantaa. Iloinen yllätys oli, että Kaivopuistosta löytyi vapaa ja peräti maksuton parkkiruutu. Jätettiin siihen, koska "siitä se on helppo löytää..." Cafe Ursulan lounaalta tähteeksi jäänyt sienikeitto ei houkutellut eikä se salaattiannos, jonka olisi saanut kupinpohjista kasata. Meinasi alkaa harmittaa. Nälkäinen nainen ei ole herttainen. Taas oli apu lähellä, nimittäin ystävä puhelinsoiton päässä. Soitin Kirsikankukkia -blogin Kitille ja kysyin mistä me saadaan ruokaa. Lähellä oli Cafe Carusel, jossa kuulemma olisi hyvä ruoka ja parkkipaikkojakin lähellä. Sinne siis! Sain auton lähelle, "paikkaan, josta se olisi helppo löytää."

Cafe Carusel.
Kyllä minun mielestä ravintolassa ruoka-annos kuuluu TARJOILLA pöytään eikä antaa näitä ilkeästi murahtelevia Hae itse ruokasi -pulikoita käteen.
Siinä minun ja äitini annokset. Nieriää, perunafondattia ja valkoviini-basilika-tomaattikastiketta. Suosittelen maistamaan!

Opinko tästä mitään?

Kaksi viikkoa sitten minulla oli Helsingin Messukeskus hukassa. Silloin itkua pidätellen sanoin etten ikinä enää lähde sinne ajamaan ilman miestäni, joka siis ei mitään karttasovelluksia tarvitse, vaan löytää aina perille. Muisti oli kovin lyhyt ja luottamus itseen aikamoisen vahva sillä seurauksella, että nyt hukkui auto, joka ei edes ollut oma. Vieläkö lähden omineni Helsinkiin? Tietenkin, kunhan vain muistan "jättää auton paikkaan, josta se on helppo löytää." Uusi kuolematon sanonta on syntynyt.

Katariina <3

Ps. Tästä oppineena laitan seuraavan kerran siihen puhelimen karttasovellukseen merkinnän siitä mihin olen auton jättänyt.