Nolojen tilanteiden nainen, osa 2 - yöpaitalookista lähtövalmiiksi kymmenessä minuutissa

Sitä tulee aina välillä törttöiltyä ihan huolella. Vaan niinhän me kaikki. Tai ainakin toivon, etten ole yksin näiden sattumusteni kanssa. Edellisen julkisesti tunnustetun pääsette lukemään tästä linkistä. Silloin kadotin Helsinkiin kotkalaisen autoliikkeen koeajoauton, jota lopulta etsittiin taksilla ajellen. Ja onhan tässä välissäkin tapahtunut vaikka mitä, mutta kaikkea ei kehtaa kertoa. Mutta nyt siihen tuoreimpaan.

Tein viime kesänä yhteistyötä Kaakon Kamarimusiikin kanssa ja sain syksyllä kutsun lähteä heidän kanssaan Oopperatalolle katsomaan Kalevalanmaata. Ikinä en ole oopperassa ollut enkä nähnyt balettia saati junalla matkustanut. Nyt oli tilaisuus näistä kaksi toteuttaa - unohdetaan siis se juna vielä tällä erää. Matkaan mahtui myös seuralainen mukaan ja halusin tarjota äidilleni tämän ihan uuden elämyksen. Asia sovittu, ilmoittautuminen hoidettu ja liput maksettu. Aikatauluhan minulla oli selvillä jo silloin lokakuun vaiheilla ja tähän tuli muutamankin kerran vielä kuukausien aikana palattua. Ja tulipa vielä sähköpostiin muistutuskin, mutta silti...

Vaatteita olin miettinyt onneksi etukäteen, uuden paidankin ostanut jakun alle laitettavaksi. Laukkuvalinnasta minulla oli aavistus, mutta sen pakkaamisen jätin lähtöpäivän aamuun, sillä olihan minulla runsaasti aikaa valmistautua. Tai niin minä ainakin luulin.

Kuvitelkaa se tunne, kun on lauantaiaamu ja heräät hyvin nukutun yön jälkeen raukeana, tiedossa mukava päivä ja valmistautumiseen aikaa vaikka kuinka. Puoliso on keittänyt kahvit ja ehdottaa lenkille lähtöä, hyvin vielä ehtisi ennen bussille menoa, pysäkillä pitäisi olla kymmentävaille yksitoista. Tässä kuplassa minä onnellisena hehkuin, kunnes...

Puoli kymmenen aikaan menin vessaan istunnolle, puhelin mukanani. Ajattelin vielä tarkistaa aikataulun ja päivän ohjelman. Kello oli 9.30. Ei helvetti! Siinä luki ihan selvästi, että bussi olisi Sutelassa klo 9.50. Siis kahdenkymmenen minuutin kuluttua! Minä olin TUNNIN myöhässä, yöpaita päällä, hiukset pörrössä ja naama meikkiä vailla.

Se ääni, joka minusta siinä tilanteessa pääsi oli jotain hyvin eläimellistä ja suustani tulvineet sanat - niitä ei voi julkaista. Äkkiä vaihtuu onnentunne suunnattomaan epätoivoon, kun tajuaa että ei mitenkään voi ehtiä matkaan mukaan. Väri kasvoillani vaihteli valkoisesta punaisen eri sävyihin, käteni vapisivat, hikeä pukkasi. Paniikissa soitin äidilleni, joka sentään istui siinä bussissa, johon minunkin olisi pitänyt olla menossa. "En miä ehdi mukaan, miä oon tunnin myöhässä täällä!!!" Olivat noin kymmenen minuutin matkan päässä minun pysäkistäni. Ihmettelen sitä rauhallisuutta, jolla äitini otti tiedon vastaan tyttären yöpaitakatastrofista. Sanoin tulevani perästä miehen kyyditsemänä. Samalla tajusin, ettei me ikinä saataisi sitä bussia kiinni, joka pysähtymättä taittaa matkaa moottoritiellä.

Alkoi ihan suunnaton juoksu ja säntäily. Meikata en mitenkään ehtisi, joten ratkaisin asian mättämällä meikit pussiin aikomuksena laittautua matkan aikana. Hiuksille en voinut mitään, ne oli vain hyväksyttävä ja otettava edes jotenkin haltuun muotovaahdon ja hiuskiinteen avulla. Onneksi vaatteet oli jo ajatuksen asteella ja löytyivät kaapista yhdellä kädenojennuksella. Ja se laukku. Äkkiä punainen Vuitton vitriinistä, meikit ja rahapussi sekä muut elintärkeät (siis suklaa ja vissy) heittämällä sisään. Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut kymmenen minuuttia ja soitin äidilleni, että "kuule kyllä miä sittenkin tulen, sano niille että odottavat pysäkillä muutaman minuutin!" Lapset huusivat perään, että muista kamera ja mies huolehti etten kompastuisi korkosaapikkaissani.

Uskomatonta, mutta totta. Olin lopulta siellä Sutelan pysäkillä klo 9.52. Vain kaksi minuuttia myöhässä. Tosin bussi oli ollut vähän etuajassa, joten siinä ne oli kaikki oopperaanmenijät istuneet minua reilut viisi minuuttia odottamassa. Voi luoja miten minua hävetti nousta sinne bussiin.

Viimein bussissa ehdin tasata hengitystä, sen mitä naurultani pystyin. Onneksi oopperaliput oli jaettu vasta matkan aikana ja minun lippuni oli varmassa tallessa äitini laukussa. Muutenhan se olisi tietenkin jäänyt kaiken sähläyksen keskellä kotiin.

Meikkaus onnistuu myös heiluvassa bussissa.

Niin tuli todistettua, että nainen on lähtövalmiina yöpaitalookista kymmenessä minuutissa. Turha on enää miehelle väittää etten mihinkään ehdi. Turha on enää pari tuntia huolelliseen laittautumiseen varata, sillä käyhän se näinkin. Ainakin hätätapauksessa.

Reissun jatko-osa tulee toisessa postauksessa. Ilolla voin ilmoittaa, että se ei sisällä noloja tilanteita.

Katariina <3