Nosta jalka kaasulta, perhonen ylittää tien

Nykyään kaikilla on niin kovin kiire. Ainakin omasta mielestä. Tämä kiireinen elämäntyyli näkyy myös liikenteessä, valitettavasti. On hurjaa nähdä vastaantulijasta pelkkä päälaki, kun katse on tiiviisti suunnattuna kännykän näyttöön. Olen myös todistanut vastaantulijan lukevan lehteä, ei onneksi ollut sanomalehti sattunut ainakaan sillä kertaa matkalukemiseksi.

Suojatie. Niin. Se kaistale, joka kulkee tien poikki. Juuri se, jossa on valkoisia raitoja. Niitä, joita pitkin piti lapsena aina harppoa, kun harmaalle ei saanut astua. Suojatietä osoittava merkki pitäisi olla kaikille tuttu, niin jalankulkijoille, kuin autoilijoillekin. Ja etenkin moottoriajoneuvolla ajavan kuuluu tietää, että suojatietä lähestyvän ajoneuvon kuljettajan on ajettava sellaisella nopeudella, että hän voi tarvittaessa pysäyttää ennen suojatietä. Kuljettajan on annettava esteetön kulku jalankulkijalle, joka on suojatiellä tai astumassa sille.

Suojatie

Olin viime viikolla hakemassa poikaani eskarista. Koulun läheisyydessä on hyvin merkitty ja kaikille tuttu, korotettu suojatie. Vastakkaisesta suunnasta oli tulossa kaksi koulukyytejä ajavaa linja-autoa, olihan koulupäivä juuri päättymässä. Suojatien reunassa seisoi tyttö. Hiljensin hyvissä ajoin, samalla tarkkailin, että vastakkaisesta suunnasta tuleva bussikuski varmasti huomaa jalankulkijan. Aikaa hänellä kyllä oli reagoida, eikä näkyvyydessäkään vikaa ollut, korotus sai aikaan luontaisen hiljentämisen. Ajattelin, että ammattikuljettajan kanssa me lasketaan tyttö turvallisesti tien yli.

Valkoviiva ohjaa ja näyttää missä on suojatie...

Kaikki ei aina mene niin kuin ajattelee, jälleen kerran sain tämän huomata. Olin pysähtyneenä ja bussikin siihen nopeuden laskiessa pysähtyi. Tyttö kipitteli suojatiellä. Tähän asti meni ihan hienosti, mutta sitten tapahtui jotain, joka ei saa minulta minkäänlaista ymmärrystä. Bussikuski, jo varttuneempi herrasmies, katsoi kävelevää tyttöä ja alkoi levitellä käsiään ja kohautella olkapäitään. Kyllä!! Tämän hän teki monta kertaa, hyvin näkyvästi ja laajoin elein. En tiedä miksi. Lopulta tyttö oli ylittänyt tien ja tämä teiden ritari vielä puisteli päätään ja viittasi kintaalla hänen peräänsä. Tytöllä oli kyllä kuulokkeet korvilla ja kännykkä kädessä, kuten niin monella koululaisella, mutta ei hän "sokeana ja kuurona" kulkenut, minulla oli ollut katsekontakti häneen. Toivon, ettei tytön katsekontakti tavoittanut bussikuskia ainakaan tuon elekielen aikana.

Ai että minua suututti. En olisi ikinä odottanut asiakaspalvelutehtävässä olevalta ammattiautoilijalta moista käytöstä. Erästä karvahattupäistä miestä lainaten totean, että kyllä minä niin mieleni pahoitin. Jos tuo olisi kohdistunut minuun, niin voin julkisesti tässä tunnustaa, että keskisormea olisin näyttänyt. Pitkään ja hartaasti. Ja koska päässäni ei ollut sitä karvahattua, tunsin, kuinka jostain kutreilleni laskeutui taas se kukkahattu. Ja aika tiukka hattu olikin. Seuraavaa reaktiota en olisi koskaan uskonut tapahtuvan, mutta näin siinä kävi: suuttumuksen vallassa tiukka katse kuljettajaan. Tunsin sormeni nousevan. Ei, se ei ollut se keskisormi. Nostin etusormeni pystyyn, heristin sitä ja kuuluvalla äänellä moitin, jotta soo soo. Mitenpä sitä muutenkaan olisin siinä tilanteessa sivistyneesti paheksuntani esittänyt. 

Jatkoin matkaa itsekseni jupisten. Taisi siinä muutama vähemmän kaunis sanakin päästä. Tien vasemmassa laidassa liihotteli keltainen perhonen. Ihan samalla tavalla, kuin tuo tyttö äsken. Mieleeni nousi jostain teksti, jonka 16-vuotiaana ysiluokkalaisena kopioin piirtoheitinkalvolta vihkooni. Nosta jalka kaasulta, perhonen ylittää tien. Teksti oli violetti, viereen piirsin perhosen. Tuona hetkenä sai tuo lause aivan uuden merkityksen. 

Ollaan kaikki varovaisia siellä liikenteessä, jotta yhdenkään perhosen liihottelu ei ennenaikaisesti katkeaisi.