Kokeilen nyt vähän toisenlaista postaustyyliä, jos tykkäätte tällaisesta, niin voin tehdä toistekin. Eli tämän viikon keskiviikkona kuvasin päiväni yrittäen muistaa napsaista otoksen aina siellä missä liikuin. Välineenä kännykkä, järkkäri pysyi kotona. Kaikkea en kuvannut, joten vältytte väsymyskoomaiselta aamunaamalta ja vessareissuilta. Joku roti sentään oltava bloggaajallakin.
Aamulla kellon soidessa väsytti ihan vietävästi. Oli taas ilta venähtänyt ja nukkumaanmeno viivästynyt. Edelleenkään en ole oppinut menemään ajoissa nukkumaan, huono ihminen. Kahvia koneeseen, puuroa ääntä kohti ja olemus siihen kuosiin, että kehtaa ovesta ulos astua.
Nuorimman jälkikasvun vein mamman hoiviin ja esikoisen kanssa lähdettiin asioille. Tänään oli tarkoitus tutustua Ekamin Malmingin kampukseen ja siellä maanrakennusalaan. Mainittakoon vielä, että se en siis ole minä, joka sinne mahdollisesti opiskelemaan menee. Ensin kuitenkin tilitoimiston kautta.
Matkalla oli tarkoitus ajaa Haminan keskustaan ja hoitaa asioita, mutta niin vain ohitustie jälleen kerran teki tehtävänsä ja huti meni. Onneksi moottoritielle on joku keksinyt rakentaa ramppeja, niitä pitkin siirtyminen kävi mutkien kautta kätevästi ja pääsimme kuin pääsimmekin ympyräkaupunkiin. Tosin aikaa oli tuhraantunut niin paljon kaikkeen ylimääräiseen, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin napata Hesestä pikaisesti sapuskat mukaan ja jatkaa kohti Kotkaa.
Poika söi kerrosateriansa matkalla. Koska ajaessa ei voi syödä ja aikaa ei liikaa ollut, oli kohtaloni syödä ranskalaiset kampuksen pihassa. Hampurilaista en ehtinyt, se sai vielä jäädä autoon odottamaan. Ikinä ennen en ole Malmingilla käynyt ja näky oli kieltämättä kovin historiallinen. Kirjaimellisesti siis. Miten onkin joskus pystytty tekemään noin ankean näköisiä rakennuksia?
Jos olimme ihmeissämme rakennuksen ulkopuolella, niin vielä suurempi yllätys meitä odotti sisällä. Sanoisinko, että siellä oli varsin kansainvälinen tunnelma. Siinä eteisaulassa seisoessa en kuullut ensimmäistäkään suomen sanaa, moni maa näkyi olleen edustettuna. Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että meillä ei ollut aavistustakaan mihin mennä. Toimiston siinä sanottiin olevan, mutta kappas, olikin kiinni.
Aikamme seisoimme ja ihmettelimme, lopulta tuli sitten muitakin tutustujia paikalle. Olimme ainakin oikeassa paikassa siis. Hetken kuluttua tapasimme myös opettajan, jonka jälkeen minun oli aika poistua. Kysyivät minulta olenko kyseisen ryhmän opettaja.
MInulla oli reilut pari tuntia aikaa kulutettavana, suunnitemat oli selkeät.
Seuraavaksi oli vuorossa päivän odotetuin osuus:
Pojan tutustumiskäynti oli ohitse. Olivat päässeet siellä myös kaivinkoneita kokeilemaan. Äidin ylpeys äänessäni minun on ihan pakko kertoa, että olivat taitavaksi kehuneet! Tosin tiedän minä sen itsekin. Jälleen suunta kohti kahvikupposta. Keksin, että ajetaanpa Haminaan ja mennään ihan oikeaan kahvilaan. Kannatti mennä, nimittäin yhtäkkiä muistin mitä olin unohtanut: ne asiat, jotka meidän piti hoitaa, mutta kiireessä ei ehditty! Melkein jäi hoitamatta, hieman jo nolotti oma törttöily.
Kun se asioiden hoito vahingossa mieleen palautui, niin eihän siinä auttanut muu kuin nostaa kytkintä.
Ja seuraavaksi suunta kohti kotia.
Ja seuraavaksi lapsen hakuun mammalta kotiin. Ennen sitä kävin kotona heittämässä kanat uuniin.
Kotona viimeinkin. Ruuan valmistusta ja kotiaskareita. Ei, en laita tähän kuvaa pyykkikasasta enkä leivänmuruista pöydällä (lattiasta puhumattakaan).
Lisää kotiaskareita ja tölkki olutta, koska todellakin olin sen jo ansainnut.
Viimein talo on hiljainen. Sitten se iski taas: neuloosi!! Tosin tällä kertaa jouduin purkamaan kantapään neljästi silmukoiden pudottua puikoilta. Lopussa kuitenkin kiitos seisoi ja valmista tuli, vaikka seuraavan vuorokauden puolelle menikin. Käsityön jälki on jälleen nähtävissä. Huokaus.
Sellainen keskiviikko minulla. Erilaisia tuppaavat päivät aina olemaan, hyvä niin.
Katariina <3