Possot koituivat kohtaloksi - innostus vaihtui keljutukseen

Pyyhkäisin perjantaiaamuna kahdeksaksi Kotkaan, työviikon päätteeksi piti vielä kokoukseen mennä. Niin tai siis eihän minulla mikään päättynyt, kun työt on kuitenkin läsnä 24/7, mutta siis noin kuvainnollisesti.

Ei reissua ilman Vuittonia...

Miitinki oli nopeasti taputeltu ja ajoin siitä Kotkansaarelle räpsimään muutamat valokuvat tulevaa postausta varten. Kun sinne asti kerran menin, alkoi erään päähänpinttymän kutsu käydä ylivoimaiseksi. Naisellisia hömpötyksiä - villakangastakki olisi kiva, Ei sillä etteikö sellaista ennestään jo olisi, on minulla kaksikin, mutta kun nyt piti saada vaaleanpunaisena. Niinpä kopsuttelin punaisissa saapikkaissani Pasaatiin, kello oli yhdeksän.

Mitä hittoa, kaikki ne kaupat, joihin olin suunnitellut meneväni, olivat kiinni! Ei tullut maalaiselle mieleen, että kaupungin putiikit aukeavat vasta kymmeneltä... Takaisku oli vähintäänkin harmittava. Pettymykseltäni en kyennyt edes ikkunaostoksiin, liikaa olisi ollut, jos siellä olisi unelmien vaatekappale roikkunut esillä käsien ulottumattomissa. Ajattelin kokeilla vielä Halosta. Hetkellinen ilonpilkahdus kävi oven vieressä olevan mainoskyltin muodossa; jospa sittenkin! Turhaan. Liikkeen avautumiseen oli vielä vajaat puoli tuntia. Vilkaisu ikkunaan toi verkkokalvoille välittömästi takin. Se oli villakangasta ja vaaleanpunainen. Autsis, harmituksen kasvaminen oli käsinkosketeltava.

Ei vaatekauppoja, ei takkien hipelöintiä eikä sovittelua. Vähemmästäkin sitä jotain lohduketta nainen tarvitsee. Hetken tuumailun jälkeen muistin, että on jotain, joka olisi jo aamusta auki: torikahvilat! Possonkiilto silmissäni suuntasin kojulle ja tilasin seitsemän possoa. Ei toki itselle kaikkia, perheen meinasin yllättää. Possot pussiin. Rivakka käännös ympäri ja silloin se tapahtui...

Nopea nykäisy taaksepäin ja suustani pääsi "jestas sentään!" Hienosti sain pidäteltyä suuremmat sadattelut sisälläni, ei sovi hienon naisen julkisesti kiroilla. Ainakaan kovin paljoa. Siinä hetkessä luulin, että nyt lähti jalat alta ja nurin koko eukko. Yleisön ohhoh-kohahduksen saattelemana sain sen verran tasapainoa takaisin, että kestin kuin kestinkin pystyssä. Ei siinä tosin hätää olisi ollut, luulen, että takanani jonottaneet Dimex-pukuiset herrasmiehet olisivat ottaneet kopin possoista ja toivottavasti myös minusta. Siinä possokojun edessä oli koroke, jotta matalammatkin kansalaiset tapaisivat luukulle. Näppärästi unohdin mokoman ja heti alkoi tapahtua... Oikaisin ryhtini ja poistuin nopeasti paikalta. Perisuomalaiseen tapaan en paljon ympärilleni kehdannut vilkuilla. Eikä edes tarvinnut ajatella, että näkikö kukaan. Kaikki näkivät.

Nilkkaan sattui ja kävellessä ei kuulunut kops kops, vaan kops tsup. Olivatko punaiset lempisaapikkaani nyt entiset? Oliko korko menossa poikki? Kasvavan keljutuksen saattelemana nilkutin Pasaatiin ja istahdin penkille toteamaan vahingot. Samalla hetkellä soittanut mieheni sai sitten kuulla ne sadattelut, jotka arvokkuuden säilyttämiseksi olin possojonossa pitänyt sisälläni. Julkaisukelvottomasta tekstistä olisi voinut luulla, että osumaa on saapikkaan sijaan ottanut auto. Kantalappu se vain oli vääntynyt pois paikoiltaan, omin käsin en sitä takaisin saanut väännettyä. Mieheni lupasi korjata, sanoi saavansa kengät kuntoon. Korjasi oloa kovasti.

Voi nyyh!

Sen verran kuitenkin nilkkaan sattui ja kengistä kuuluva kops tsup otti ohimoon, että laahustin autolle ja lähdin kotiin. Sokos olisi ollut auki, mutta innostus ja fiilis oli jäänyt sinne possojonoon. Toivottavasti joku poimi talteen.

Jalaksen turvakengät olivat kyllä mukana, mutta autossa... Taidan seuraavan shoppailureissun viipottaa näillä.

Että tällainen tapaus tällä kertaa.

Katariina <3

PS. Saapikkaat on taas kunnossa ja takinmetsästysvietti nostelee päätään. Niin ja kauppojen aukioloajat on nyt sisäistetty.